Eating out

"Wow! This restaurant looks really nice!"
"So neat. Feels like Europe."
"Look at the menu! They have so many things... Spaghetti! I've missed spaghetti..."
"French fries!"
"For once something else than fried rice and chicken!"
"Ah, now I don't know if I want jollof rice like I planned or one of the European dishes..."
"Let's order."

"Yes?"
"I'd like to have spaghetti bolognese."
"We don't have it right now."
"Oh... Oh. Then I don't know... Okay. French fries with grilled chicken?"
"We don't have that, too."
"Ah. Then I'll just take jollof rice."
"We don't have that."

"What do you have?"
"Fried rice and chicken."


The lesson learned: usually you get the most delicious meal not in a restaurant, but in a friend's home, cooked outside by the fire. (Unless they happen to serve okro stew and that's the one dish among all the delicious local foods you happen to hate.) If you miss European foods, go to Kokrobite and pay or ass off - or just miss them and accept it. 

How she got back

Eleven months after returning to Finland, Salakka got a surprising chance to spend a week in Ghana. She took it, of course, and went back for a week. She hadn't planned to go this soon, and she was nervous - in vain. It was as if she'd never been away. It felt natural, it felt like home, it felt as if she'd gotten back a piece of herself she hadn't know to have gotten missing.

Then she came back to Finland, of course, and then things took some kind of a turn. Until this, she'd simply gone back to her Finland-life, busy and full of activities. Now she remembered her other life, and began to miss it.


It was pretty soon after her short trip that she realized something.
It was a late evening, she was laying on her bed, waiting for sleep. Her thoughts were flowing through her head, she was only half conscious. Then she kind of heard herself thinking:

...and then, when I don't have to stand these horrid Finnish winters anymore...

She stopped to look at the thought. (I have no idea what she had been thinking of before, it was only this line that stuck out from the blur.)

Wait a minute. "And then when I don't have to stand the Finnish winters anymore"? And when would that be? What am I thinking of?

And that was it, that was when it hit her, hard. In her heart, she had been living as if she was only in Finland for a while. But that was not how she had arranged her life. In practise, she'd been living as if she'd live in Finland for the rest of her life.

It was obvious she would have to do some re-thinking.


Yet, it was a full year later that she realised the obvious fact: She should go back to Ghana for not just a few weeks holiday, but for some months. To be there and see what it would bring.

It would be far too complicated to explain all the turns that followed, all the changes in plans to different directions. Despite of her decision, when she finally got to Ghana another 1,5 yrs later, it was a one-month holiday trip. But that's not the point; Ghana would make her re-realize what was supposed to happen.

The point is, she did return. Over 4 years after her first arrival, Salakka landed again on Kotoka International Airport.

Muistojen mössö

Toinen ikävöivä pyytää häntä kirjoittamaan taas Ghanan muistoja. Hän yrittää. Miksi se on hankalaa? Onhan niitä, muistoja. Hän voisi ehkä jo kirjoittaa siitä kun palasi Ghanaan, vuosia sen ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta sitten taas, tämä tarina jonka kertomisen hän jo aloitti, eikö se ansaitsisi täytettä ennen eteenpäin hyppäämistä? Muutakin kuin alkumuistot ja sitten kuvaukset tietyistä käänteistä, joista sitä paitsi hirveän moni näyttää liittyvän eurooppalaisiin ystäviin eikä ollenkaan niihin pieniin hetkiin, joita hän alunperin oli ajatellut tallentaa?

Ne pienet hetket. Niistähän se koostui - aina koostuu, siellä olo. Suuremmat käänteet ovat oikeastaan aika irrelevantteja kun muistelee kokonaisuutta. Tärkeintä oli pieni. Jokapäiväinen.

Vaeltaminen ruuhkaisessa Accrassa, jossa ei tiennyt missä katu loppui ja tori alkoi.
Tanssiminen kotipihalla lempibiisien tahtiin.
Taisteleminen silitysvuoroista sunnuntaiaamuna, kun kirkko lähestyi, työn alla oli kasa poikien vaatteita ja joku kodin vanhemmista asukeista (tai siis, aina se sama) piti silitysrautaa varattuna ainakin puoli tuntia.
Trotrot. Aina vain trotrot, joissa istuttiin hiki virraten. Vaikka kuinka suuri osa siitä yhdeksästä kuukaudesta varmasti meni trotrojen kyydissä.

Tai sitten odotellessa. Asemalla, kotipihalla, sairaalassa, milloin missäkin. Aina odotettiin. Se kuului asiaan, kuului kaikkeen. Tietysti myös häihin ja hautajaisiin, joita oli yhdessä vaiheessa kauhea suma. Eräänä päivänä mentiin ensin toisiin ja sitten toiseen, Salakka on unohtanut, kummat olivat ensin. Lastenkodin väelle oli vuokrattu minibussi, siis trotro, jonka kyytiin änkesi 32 ihmistä (he laskivat). Sitten ajettiin ensin toisiin juhliin, sitten toisiin. Jossain välissä heidän täytyi vaihtaa vaatteita, mutta hän on unohtanut senkin. Mieleen muistuu vain, kuinka jossain kohtaa tankattiin kenkeyä ja kalaa.

Kerran Salakka oli tulossa yksin trotrolla kotiin, ja se menikin eri reittiä kuin hän oli luullut. Hän ehti ajaa jonkin matkaa kotiristeyksen ohi ennen kuin tajusi asian. Hän jäi kyydistä eikä ollut varma, kuinka kaukana oli. Salakka kysyi muilta pysäkillä olijoilta, miten pääsisi kotiin, ja he opastivat hänet kirjaimellisesti kädestä pitäen oikean auton kyytiin ja vielä maksoivat matkan.

Sitten taas toisena kertana hän kysyi torilla joltakulta neuvoa, tädit tuppautuivat näyttämään tietä ja vaativat sitten siitä palkkaa, vaikkeivät olleet edes onnistuneet johdattamaan Salakkaa oikeaan paikkaan. Kaikella oli kaksi puolta. Aivan kaikella.

Noista pienistä hetkistä kirjoittaessa tuntuu, että hän kuvailee niitä aina uudestaan, toistaa itseään. Koska sitähän se oli: pieniä hetkiä päivästä toiseen. Kun yrittää muistella, suurin osa tarinasta on sitä - toistoa. Se voi olla kuulijalle (tai lukijalle) tylsää, tämä ei ole mikään jännityskertomus. Tämä ei ole oikein edes kertomus, koska niin epäselvä kuin sen alku olikin, keskikohtaa tai loppua ei ole lainkaan. Eikä siis näin ollen rakennetta. Ei draaman kaarta. Tarinaa, joka koostuu muistojen mössöstä, on vaikea kertoa.

Silti aion jatkaa, ainakin yrittää. Oli se sitten tarina ollenkaan tai ei.

Beach girl

Before Ghana, Salakka didn't like beach life. You know: laying on sand under the sun, sweating, with crowds of other people doing the same. It wasn't enjoyable. She didn't have the patience to keep sweating there long enough even to get suntanned.

In Ghana, it was a bit better, because of the Ocean. Even though the sun was too hot, the Ocean was worth it. Anyway, she often couldn't stand staying under the direct sunlight for very long, still, and maybe this was the reason she was a lot less suntanned than the other volunteers. And still, she was a little bit annoyed with the kind of beach life she saw in Accra: the crowds packed on the beach, tourists forcing themselves to stay on one spot, sweating. Was it really so great?

Then something changed. It was after 6 months in Ghana, and it was with Milla at first. She took Salakka to a smaller beach east of Accra, where it was quiet and there were no tourists. They bought fresh pineapple and lay in the heat. The sun was so bright that when she tried to take a pic of Milla, she didn't see what she was photographing (and ended up leaving out Milla's head). It was definitely too hot - but they simply didn't mind. They just went to swim, added sun cream and stayed there.

And suddenly it was wonderful.

There's no way to explain it. It was simply a change of attitude. Salakka let go of the need not to feel so hot, and instead of feeling uncomfortable, she tried enjoying the heat. And did. The sun was caressing her, and the Ocean was there ready to take Salakka on her arms any minute she felt like it.


The change was sealed when Salakka went on a two weeks travel in the end of her stay. The first place she got to was a small village called Busua on the west coast of Ghana. At the time, it was no tourist season and the village was practically empty. The beach was the most beautiful one Salakka had ever seen (or has ever seen since, writer's notice). She was alone and free to spend there whatever amount of time she liked - disturbed by no one. And it was then that she finally truly got hooked on the beach life at it's best.

It wasn't crowds packed on the same spot to sweat until they dropped. It was about enjoying the sun on her skin, feeling the presence of the Ocean, not having to hurry at all, to any place - simply being free to stop to enjoy that very moment.

Since then, Salakka was able to feel the same happiness, no matter how many people there were around, and even when the sea was not the Ocean herself. A year later in Finland, she rushed to the beach on the first hot day and ended up getting herself totally sunburnt, having stupidly thought "the Finnish sun coulnd't hurt her after Ghana". And 3,5 years later, when she headed on a trip to Cuba and Ghana, she told her mother what she looked most forward to, was the BEACH. Her mom laughed, surprised. She remembered her daughter as the one who couldn't stand beach life.

Tunnustus / Blog Award

Sain (tai Salakka sai?) tällaisen:




Kiitos Suvi! 

Palkinto menee eteenpäin Sesa Wo Subanin puolella, koska täällä ei ole sijaa selittelyille. Sen sijaan lupaan ihan kohta kirjoittaa lisää Salakasta, muuten en olisi palkinnon arvoinen.

*
Salakka's adventures got awarded. I'll pass it on via Sesa Wo Suban, cos this is no place for explanations. Instead, here I promise to soon publish another chapter of Salakka's story - to be worth the award.

Tulva ja sen seuraukset

Kylpyhuoneessa tulvi. Salakka ja Maria olivat olleet tunnin poissa; sen aikana vesi oli ehtinyt peittää lattian noin kymmenen sentin syvyisellä lammikolla. Luojan kiitos kylpyhuoneen lattia oli muuta huonetta matalammalla: vesi ei ollut ehtinyt nousta oven korkeudelle ja alkaa virrata sen ali huoneeseen.

Näin se tapahtui: Salakka ja italialainen Maria viettivät nyt päivät kahdestaan, sillä C ja Lilli olivat lähteneet, ja M kävi päivisin töissä toisessa saman projektin keskuksessa. Salakka oli etukäteen pelännyt näitä päiviä; hän ja Maria eivät olleet kovin läheisissä väleissä. Taannoisissa riidoissa Maria oli ollut Lillin ”leirissä” ja Salakka syyttänytkin tätä hänen ja Lillin välisen kuilun muodostumisesta. Nyt heidän piti viettää pitkät, hitaat päivät kahdestaan, kun pojat olivat koulussa.

Se sujui yllättävän hyvin. Maria ei ollutkaan ilkeä Salakalle, eikä hänellä ollut mitään syytä lietsoa erimielisyyttä. Yhtenä päivänä Salakka soitti musiikkia omalta läppäriltään, ja Maria alkoi kysellä, mitä biisejä sieltä löytyisi. Silloin Salakasta oli ensimmäisen kerran tuntunut, että he kaksi voisivat oikeasti tulla toimeen.

Tänään heidät oli kutsuttu kylään naapuriin, ja he olivat lähteneet. Ainoa vain, että he olivat unohtaneet kummallisen ilmiön, jonka olivat vasta huomanneet: heidän kylpyhuoneessaan oli tänään yhtäkkiä juokseva vesi. Innoissaan he laittoivat hanan valumaan, sillä ei voinut tietää, kauanko tätä luksusta kestäisi. Vettä ei tullut kovalla paineella, vaan valui suihkusta hiljakseen, ja he jättivät täyttymään valtavan tynnyrin, johon yleensä joutuivat kantamaan vettä pihalta hartiavoimin.

Ja sitten he lähtivät naapuriin ja unohtivat koko asian.

Kun he tuntia myöhemmin palasivat, Maria meni kylpyhuoneeseen ja kiljaisi luonteensa koko italialaisella (melo)dramaattisuudella: ”SALAKKAAAAA!!!”

Urakka tuntui epätoivoiselta, mutta siihen oli pakko tarttua. He ottivat vanhoista vaatteista revittyjä rättejä, joita yleensä käytettiin lattioiden pyyhintään, ja alkoivat luututa niillä vettä lattialta. Yhä uudestaan he väänsivät räteistä kallisarvoista lavuaariin. Se oli niin epätoivoista, että se sai heidät nauramaan.

Jos yhteinen musiikinkuuntelu oli ollut ensimmäinen askel, tämä oli toinen. Jonkun kanssa ei voi yhdessä mokata tuolla lailla ja sitten yhdessä luututa mokansa jälkiä ilman, että syntyy jonkinlainen side. Seuraavana viikonloppuna Maria pyysi Salakan hänen ja M:n mukaan rantareissulle. Salakka muisti, kuinka oli joskus vihaisena ajatellut, että hänestä ja Mariasta ei koskaan voisi tulla ystäviä. Nyt hän hymyili tajutessaan, että niin varma kuin olikin ollut, hän oli ollut väärässä. Tietoisuus siitä sai olon yhtäkkiä valoisaksi ja kevyeksi.

Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun Salakka ja Maria lähtivät Ghanasta ja osallistuivat vapaaehtoisten päätösleirille Saksassa, he olivat koko joukosta ne, joista oli tullut toisilleen läheisimpiä, kuin siskoksia. Niin läheisiä, että kun he kertoivat muille olleensa aikoinaan riidoissa ja pitkään puhumatta toisilleen, heitä ei uskottu.

Looking back

Salakka was in a bus.

The sunshine outside seemed in conflict with how cold she knew it was there. The snow was shining incredibly white under the sun. It was beautiful, but she closed her eyes.

Now she only felt the sunlight on her face, saw it through her eyelids. It made her feel good. Sun was sun. She imagined being in a trotro instead of this big, half-empty bus. Despite the men behind her babbling in Finnish, it was easy to picture.

The sunshine there with the heat. The sweatty t-shirt sticking to her skin. (For some reason, the thought of the shirt made her see the trousers, too: the ones with the half-length legs.) The car trembling on the dirt roads, people sitting close to each other, the hot air flowing in through the open window.

How she loved it. So much, that missing it was more a pleasure than it was painful.

She imagined being back there, going back again, and that's when she realized something.

Next time, it would be different. It would be the same, but the same time different. The times she had spent there were past now, something to look back to, something she'd always remember. All the visits she had made belonged to one era, and she could easily imagine her and the friends who had been there looking back to it all, years from now, with a wistful smile, "oh those were the days".

The times to come, being there in the future, would be something new. Not better or worse, just new.

She looked at the snowy scenery. She'd just have to wait a bit before finding out what was yet to come.