Ikävä

Tammikuussa, paljon ennen Millaa, Salakalla oli ikävä Suomeen (mikä oli erittäin ymmärrettävää) ja hän kirjoitti päiväkirjaansa. Näin:

Minulla on niin koti-ikävä, että tulin Max Martiin, ostin supermarketista Snickersin ja nyt istun yläkerran coffee shopissa juomassa cokista. Odotan E:tä, varmaan aika kauan, se tulee ehkä joskus yhden aikaan lounasseuraksi. Voisinkohan vain istua tässä kahvilassa kaksi tuntia ja tuhlata rahat (5 cediä) pikkusyötävään? Suomessa meni helposti 10 tai 15 euroa jos pitkään kahvitteli. Voisin lähettää E:lle viestin "can u tell me how's your schedule" ja leikkiä että elämä on taas vain leikkiä, jossa isoin ongelma on ettei ole rahaa lomamatkaan tai että pitää hakea tenttikirjat. Se, ettei ole aikaa nähdä jotakuta tarpeeksi kun on taas liian monessa mukana. Ei se, ettei tiedä tapaako toisen uudestaan 2kk, 6kk vai 12kk jälkeen ja toimiiko mikään silloinkaan koska se sattui syntymään kehitysmaahan.

"Kehitysmaat." Kehitysmaat my ass. Eurooppa on kuin Pohjanmeri verrattuna Atlanttiin, pieni vähemmistö maapallolla ja sanelee silti kuka on tarpeeksi hyvä ja kuka ei. Ja USA nyt on yksi muovinen jättiläinen, valtava puhallettava Barbara joka paisuu ja vie muilta elintilaa antamatta mitään takaisin, ja jos sen poksauttaa se on sisältä tyhjä, tai ehkä täynnä myrkyllistä kaasua.

Pyysin yhteisöllisyyttä, pyysin rakkautta, pyysin merkityksellisyyttä, ja sain, sain kaiken. Jos avaat silmäsi kokonaisuudelle, jos näet sekä hyvän että pahan, silloin myös saat kaiken - sekä hyvän että pahan. Jos aluat suurta onnea, saat myös suuria vaikeuksia. Ja olen minä kiitollinen, niin valtavan kiitollinen siitä että saan olla hereillä, elossa. Välillä on vain niin kamalan vaikea olla. 

Elämä kantaa, sanoi siskoni, luota siihen.

MINÄ KAIPAAN sitä että voin kadota kaupunkiin, sulautua ihmisjoukkoon, olla osa sitä. Kaipaan sitä tunnetta, kun istuu aamupäivällä kahvilassa ja on puolihiljaista, koska kaupunki noudattaa rutiinejaan ja suurin osa ihmisistä on töissä - työpaikoillaan, firmoissa, virastoissa, laitoksissa. Kaipaan sitä, kun menen kauppaan ja valitsen mitä haluan ja maksan ostokseni nopealle, Valintatalo-paitaan pukeutuneelle nuorelle myyjälle. Kaipaan sitä, että voin tehdä heräteostoksen ja maksaa sen kortilla, ja sitä kun sunnuntaiaamuna kirppiksellä on kymmenittäin samanhenkisiä kiertelijöitä. Kaipaan sitä, kun menen asioimaan toimistossa ja hoidan asiani asiaankuuluvan asiallisesti tiskillä. Kaipaan sitä, että voin kävellä tai pyöräillä meren joen tai järven rantaan mihin kohtaan haluan.

Vaikka halveksun omaa maanosaani ja sen asukkaiden asenteita, olen samalla niin EUROOPPALAINEN että sattuu, Ja vaikka häpeän sitä, olen myös ylpeä siitä. Minä rakastan pikkuasioita eurooppalaisuudessani, ja niitä minä ikävöin. Kun menen kotiin, haluan avostaa eurooppalaisuuttani ja samalla pysytellä kriittisenä sen suhteen, muistaa maailmankansalaisuuteni, enkä enää koskaan kuvitella olevani kenenkään yläpuolella. 

Ihmisen pitäisi ymmärtää, että kaikki on yksi ja me olemme osa kokonaisuutta. Mutta jokaisella osalla on juurensa eikä niitäkään saa unohtaa. Minun juureni, minun kotini on Euroopassa. Ja minulla on ikävä kotiin.

Se oli kipeän hetken tajunnanvirtaa, osittain pelkkää tunnetta, mutta tunteethan on vain otettava sellaisina kuin ne ovat. Ja ehkä siinä oli jotain, mikä oli myös totta.

Hiiriä ja ihmisiä

Salakan ja Lillin riiteleminen alkoi joulun aikaan ja liittyi jotenkin siihen, että joukkoon oli liittynyt uusi italialainen vapaaehtoinen, joka muutti porukan koostumusta, ja varmasti myös siihen, että oli asuttu kolme kuukautta samassa huoneessa ja tunnelma alkoi käydä tiiviiksi. Johtui mistä johtui, sillä hetkellä se tuntui liian rankalta, kerta kaikkiaan liialta. Oli muutenkin niin paljon uuvuttavaa. Sellaista, mistä alkoi vasta tajuta, miten vähän sitä ymmärsi ja miten vähän sille voi tehdä. Sellaista mikä sai ikävöimään Suomea, ja vaikkei Salakka olisi missään vaiheessa jättänyt hommaa kesken, tuolloin hän olisi halunnut Suomeen vain hetkeksi, lomalle. Vetämään henkeä.

Se ei tietenkään käynyt päinsä. Sen sijaan hän riiteli Lillin kanssa, itki, tunsi olevansa yksin ja aivan avuton. Kaikkein pahinta se oli tammikuussa, tietysti. Aivan riippumatta siitä, missä Salakka oli ja millaisessa elämäntilanteessa, tammikuu oli aina vuoden vaikein kuukausi. Nyt se oli erityisen vaikea, vaikkei ollut edes pimeyttä ja loskaa. Kaiken lisäksi C, saksalaistytöistä se jonka kanssa hän pystyi edelleen jakamaan asioita, myös ongelmia, lähti kuukaudeksi reissaamaan. Salakka oli kauhuissaan. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, miten selviäisi.

Hän selvisi hyvin. Eiväthän neljä eurooppalaista vapaaehtoista olleet ainoat ihmiset hänen ympärillään. Hän teki sen, mikä oli luontevinta: katsoi ympärilleen ja lähti liikkeelle.

Hän alkoi tutustua naapurin Akosuaan, joka oikeastaan aluksi pyysi häntä auttamaan opiskelemisessa. Akosua oli 18-vuotias, mutta joutunut aikoinaan jättämään yläasteen kesken, koska aika meni torilla töissä äitiä auttamassa. Akosua kuitenkin toivoi voivansa vielä jatkaa koulua ja nähtyään Salakan kertaamassa yläasteen asioita pojan kanssa, joka oli vasta tullut Kotiin ja jolla ei vielä ollut koulupaikkaa täällä, hän tuli kysymään Salakalta, voisivatko hekin joskus opiskella yhdessä.

Salakka suostui heti, jo sen vuoksi, että oli kaivannut uusia ihmisiä elämäänsä ja tekemistä iltaisin. Muutamana iltana hän ja Akosua tekivät vähän jotain tehtäviä. Sitten he alkoivat lähinnä vain jutella ja aika pian opiskelu unohtui. Heistä tuli ystäviä.

Loppujen lopuksi Salakka ei jäänyt ilman eurooppalaisiakaan kontakteja. Järjestönsä leirillä hän tapasi tytön, joka myös asui Accrassa ja jonka luona Salakka kävi muutaman kerran, mikä oli samalla lailla piristävää kuin kesällä viileässä järvivedessä uiminen: tuntui kuin olisi herännyt henkiin, saanut oman tilansa takaisin. Muisti, miltä tuntui olla elossa.

Ja sitten oli tietysti Milla.