Ikävä

Tammikuussa, paljon ennen Millaa, Salakalla oli ikävä Suomeen (mikä oli erittäin ymmärrettävää) ja hän kirjoitti päiväkirjaansa. Näin:

Minulla on niin koti-ikävä, että tulin Max Martiin, ostin supermarketista Snickersin ja nyt istun yläkerran coffee shopissa juomassa cokista. Odotan E:tä, varmaan aika kauan, se tulee ehkä joskus yhden aikaan lounasseuraksi. Voisinkohan vain istua tässä kahvilassa kaksi tuntia ja tuhlata rahat (5 cediä) pikkusyötävään? Suomessa meni helposti 10 tai 15 euroa jos pitkään kahvitteli. Voisin lähettää E:lle viestin "can u tell me how's your schedule" ja leikkiä että elämä on taas vain leikkiä, jossa isoin ongelma on ettei ole rahaa lomamatkaan tai että pitää hakea tenttikirjat. Se, ettei ole aikaa nähdä jotakuta tarpeeksi kun on taas liian monessa mukana. Ei se, ettei tiedä tapaako toisen uudestaan 2kk, 6kk vai 12kk jälkeen ja toimiiko mikään silloinkaan koska se sattui syntymään kehitysmaahan.

"Kehitysmaat." Kehitysmaat my ass. Eurooppa on kuin Pohjanmeri verrattuna Atlanttiin, pieni vähemmistö maapallolla ja sanelee silti kuka on tarpeeksi hyvä ja kuka ei. Ja USA nyt on yksi muovinen jättiläinen, valtava puhallettava Barbara joka paisuu ja vie muilta elintilaa antamatta mitään takaisin, ja jos sen poksauttaa se on sisältä tyhjä, tai ehkä täynnä myrkyllistä kaasua.

Pyysin yhteisöllisyyttä, pyysin rakkautta, pyysin merkityksellisyyttä, ja sain, sain kaiken. Jos avaat silmäsi kokonaisuudelle, jos näet sekä hyvän että pahan, silloin myös saat kaiken - sekä hyvän että pahan. Jos aluat suurta onnea, saat myös suuria vaikeuksia. Ja olen minä kiitollinen, niin valtavan kiitollinen siitä että saan olla hereillä, elossa. Välillä on vain niin kamalan vaikea olla. 

Elämä kantaa, sanoi siskoni, luota siihen.

MINÄ KAIPAAN sitä että voin kadota kaupunkiin, sulautua ihmisjoukkoon, olla osa sitä. Kaipaan sitä tunnetta, kun istuu aamupäivällä kahvilassa ja on puolihiljaista, koska kaupunki noudattaa rutiinejaan ja suurin osa ihmisistä on töissä - työpaikoillaan, firmoissa, virastoissa, laitoksissa. Kaipaan sitä, kun menen kauppaan ja valitsen mitä haluan ja maksan ostokseni nopealle, Valintatalo-paitaan pukeutuneelle nuorelle myyjälle. Kaipaan sitä, että voin tehdä heräteostoksen ja maksaa sen kortilla, ja sitä kun sunnuntaiaamuna kirppiksellä on kymmenittäin samanhenkisiä kiertelijöitä. Kaipaan sitä, kun menen asioimaan toimistossa ja hoidan asiani asiaankuuluvan asiallisesti tiskillä. Kaipaan sitä, että voin kävellä tai pyöräillä meren joen tai järven rantaan mihin kohtaan haluan.

Vaikka halveksun omaa maanosaani ja sen asukkaiden asenteita, olen samalla niin EUROOPPALAINEN että sattuu, Ja vaikka häpeän sitä, olen myös ylpeä siitä. Minä rakastan pikkuasioita eurooppalaisuudessani, ja niitä minä ikävöin. Kun menen kotiin, haluan avostaa eurooppalaisuuttani ja samalla pysytellä kriittisenä sen suhteen, muistaa maailmankansalaisuuteni, enkä enää koskaan kuvitella olevani kenenkään yläpuolella. 

Ihmisen pitäisi ymmärtää, että kaikki on yksi ja me olemme osa kokonaisuutta. Mutta jokaisella osalla on juurensa eikä niitäkään saa unohtaa. Minun juureni, minun kotini on Euroopassa. Ja minulla on ikävä kotiin.

Se oli kipeän hetken tajunnanvirtaa, osittain pelkkää tunnetta, mutta tunteethan on vain otettava sellaisina kuin ne ovat. Ja ehkä siinä oli jotain, mikä oli myös totta.

Joulu

Toisiinsa kietoutuneet tottumisen kuukaudet johtivat jouluun.

Tutuiksi eivät tulleet vain yksittäiset, rajattavissa olevat asiat ja ilmiöt, vaan myös maailma joka käsitti täysin aiemmasta poikkeavat värit (kirkkaat ja selkeät), äänet (koskaan ei ollut hiljaista), hajut (älä valita mistään ennen kuin olet käynyt torilla Afrikassa) ja maut (Länsi-Afrikka on oma maailmansa). Koko aistittavan maailman ihana sekamelska.

Ne kuukaudet olivat ihania, iloisia, huimaavia, hauskoja, mutta myös rankkoja, omille jaloilleen pakottavia, uuvuttavia ja yllättäviä.

Joulu oli vain vaikea.

Katsokaas, Salakka oli aina rakastanut joulua. Joulu oli perheen ja lähimmäisten aikaa, hiljentymisen ja rakastamisen ja arvostamisen aikaa, perinteiden ja yhdessäolon aikaa. Ja Salakka oli kuitenkin vasta 22-vuotias. Ei ollut niin helppo päästää irti siitä kaikesta ja ottaa joulun sanoma jotenkin universaalina asiana, vaikka olikin alkanut saada henkisistä asioista jotain irti noin ylipäätään.

Joulunalusaikaan liittyi kyllä paljon antoisaa ja hauskaa. C oli myös jouluihmisiä, joten hän ja Salakka organisoivat monta juttua: kynttilöitä ja jouluvalot huoneeseen (toisesta Accran kahdesta eurooppalaisesta supermarketista törkeän kalliilla), joululahjavaihdon vapaaehtoisten välillä (kaikille arvottiin, kenelle ostaa lahjan - niin monta kertaa uudestaan, ettei kukaan saanut itseään), ja mikä (Salakan ja C:n mielestä) parasta: JOULUKALENTERILAATIKON, johon jokainen laittoi vuorollaan jotain sille, joka oli seuraavana sen avausvuorossa.

Paha vain, että Lilli ja M eivät olleet yhtään niin innoissaan joulusta. Heitä näytti lähinnä ärsyttävän Salakan ja C:n puuhastelu ja joululaulujen laulaminen, kuten tietysti myös kirkossa kasvava jouluriemu. Harmi, jonka kaikki vapaaehtoiset jakoivat, oli kotona alkanut taloudellinen painostus. Yhtäkkiä heidän oletettiin järjestävän koko lastenkodille "aarteenetsintä", jossa jokaisen piti saada jotain. Kyseessä ei ollut halpa tikki, ja vaikka se päätettiin toteuttaa yhteistyönä, projekti ei tuntunut kovinkaan vapaaehtoistyöltä.

Ghanalainen joulu, yksi meluisa juhla muiden joukossa, ei tuntunut joululta. Koko joulukuu oli Accran ennestään uskomattomassa ruuhkassa aivan oma lukunsa. Ilmapallot ja joululaulujen reggae- ja popversiot vielä menivät. Jouluaattona kaupungilla käynti (niitä typeriä aarteita varten) ja taksissa istuminen käsittämättömässä ruuhkassa saivat aikaan vain olon, ettei nyt ollut joulu, vaan jokin aivan tavallinen päivä.

Aattona syötiin eurooppalaista ruokaa, organisoitiin kaikkia ärsyttänyt aarrejahti ja kirkkoiltiin. Salakka oli yksinkertaisesti toivonut liikaa eikä voinut kuin pettyä. Suurimmaksi osaksi hän vain ikävöi kotiin; aattoiltana vapaaehtoisporukalla istuessa hän ei pystynyt edes laulamaan kotimaista laulua itkemättä, ja paras hetki oli puhelu kotiin, jonka aikana hän nauroi isänsä ja setänsä Singstar-vedon kuvaukselle ja jonka jälkeen tyhjyys oli entistä suurempi.

Ja joulun jälkeen seurasi toisenlainen sumu, jossa värit ja äänet ja jopa yksittäiset hetket tekivät tilaa voimattomalle syvyydelle, josta joutui omin käsin raahautumaan ulos, koska oli pakko. Mutta siitä olisi liian uuvuttavaa edes yrittää kertoa muuten kuin erikseen, omana lukunaan.