Muistojen mössö

Toinen ikävöivä pyytää häntä kirjoittamaan taas Ghanan muistoja. Hän yrittää. Miksi se on hankalaa? Onhan niitä, muistoja. Hän voisi ehkä jo kirjoittaa siitä kun palasi Ghanaan, vuosia sen ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta sitten taas, tämä tarina jonka kertomisen hän jo aloitti, eikö se ansaitsisi täytettä ennen eteenpäin hyppäämistä? Muutakin kuin alkumuistot ja sitten kuvaukset tietyistä käänteistä, joista sitä paitsi hirveän moni näyttää liittyvän eurooppalaisiin ystäviin eikä ollenkaan niihin pieniin hetkiin, joita hän alunperin oli ajatellut tallentaa?

Ne pienet hetket. Niistähän se koostui - aina koostuu, siellä olo. Suuremmat käänteet ovat oikeastaan aika irrelevantteja kun muistelee kokonaisuutta. Tärkeintä oli pieni. Jokapäiväinen.

Vaeltaminen ruuhkaisessa Accrassa, jossa ei tiennyt missä katu loppui ja tori alkoi.
Tanssiminen kotipihalla lempibiisien tahtiin.
Taisteleminen silitysvuoroista sunnuntaiaamuna, kun kirkko lähestyi, työn alla oli kasa poikien vaatteita ja joku kodin vanhemmista asukeista (tai siis, aina se sama) piti silitysrautaa varattuna ainakin puoli tuntia.
Trotrot. Aina vain trotrot, joissa istuttiin hiki virraten. Vaikka kuinka suuri osa siitä yhdeksästä kuukaudesta varmasti meni trotrojen kyydissä.

Tai sitten odotellessa. Asemalla, kotipihalla, sairaalassa, milloin missäkin. Aina odotettiin. Se kuului asiaan, kuului kaikkeen. Tietysti myös häihin ja hautajaisiin, joita oli yhdessä vaiheessa kauhea suma. Eräänä päivänä mentiin ensin toisiin ja sitten toiseen, Salakka on unohtanut, kummat olivat ensin. Lastenkodin väelle oli vuokrattu minibussi, siis trotro, jonka kyytiin änkesi 32 ihmistä (he laskivat). Sitten ajettiin ensin toisiin juhliin, sitten toisiin. Jossain välissä heidän täytyi vaihtaa vaatteita, mutta hän on unohtanut senkin. Mieleen muistuu vain, kuinka jossain kohtaa tankattiin kenkeyä ja kalaa.

Kerran Salakka oli tulossa yksin trotrolla kotiin, ja se menikin eri reittiä kuin hän oli luullut. Hän ehti ajaa jonkin matkaa kotiristeyksen ohi ennen kuin tajusi asian. Hän jäi kyydistä eikä ollut varma, kuinka kaukana oli. Salakka kysyi muilta pysäkillä olijoilta, miten pääsisi kotiin, ja he opastivat hänet kirjaimellisesti kädestä pitäen oikean auton kyytiin ja vielä maksoivat matkan.

Sitten taas toisena kertana hän kysyi torilla joltakulta neuvoa, tädit tuppautuivat näyttämään tietä ja vaativat sitten siitä palkkaa, vaikkeivät olleet edes onnistuneet johdattamaan Salakkaa oikeaan paikkaan. Kaikella oli kaksi puolta. Aivan kaikella.

Noista pienistä hetkistä kirjoittaessa tuntuu, että hän kuvailee niitä aina uudestaan, toistaa itseään. Koska sitähän se oli: pieniä hetkiä päivästä toiseen. Kun yrittää muistella, suurin osa tarinasta on sitä - toistoa. Se voi olla kuulijalle (tai lukijalle) tylsää, tämä ei ole mikään jännityskertomus. Tämä ei ole oikein edes kertomus, koska niin epäselvä kuin sen alku olikin, keskikohtaa tai loppua ei ole lainkaan. Eikä siis näin ollen rakennetta. Ei draaman kaarta. Tarinaa, joka koostuu muistojen mössöstä, on vaikea kertoa.

Silti aion jatkaa, ainakin yrittää. Oli se sitten tarina ollenkaan tai ei.

Hetki

Oli jokin sunnuntai varmaan toukokuun alussa.

Sunnuntait olivat hankalia, erityisesti tuohon aikaan, kun kahdeksan kuukautta painoivat harteilla. Ei olisi halunnut herätä liian aikaisin aamulla täysillä soivaan kirkkoradioon. Ei olisi jaksanut taistella silitysvuoroista talon isojen poikien kanssa - varsinkin kun ei ollut silittämässä mitään bilevaatteita, vaan lasten kirkkovaatteita. Ei olisi huvittanut kuunnella kirkossa saarnoja, joilla yritettiin saada vähävaraiset ihmiset lahjoittamaan rahaa seurakunnan projekteihin - miksei uskonto olisi voinut tyytyä olemaan ihmisille se voimavara, jollaisena Salakka oli oppinut sen nyttemmin näkemään, eikä samaan aikaan myös jokin kaksinaamainen vallankäytön väline...?

Kaikista hankalinta oli kuitenkin saada jostain energiaa katulasten luo lähtemiseen. Harmitti, kun sen piti tuntuakin niin ylivoimaiselta. Tuntui, ettei sunnuntaina pitkän kirkkoaamun jälkeen ollut jäljellä enää yhtään jaksamista jäljellä. Ja jotenkin sunnuntai tuntui aina viikon kuumimmalta päivältä. Kun kahden aikaan ajettiin kaupungin läpi, kuumuus oli niin tukahduttava, ettei itsekään käsittänyt minkä voimalla sitä aina kuitenkin nousi autosta ja ahtautui rähjäiseen huoneeseen kahdeksankymmenen metelöivän lapsen kanssa. Jakoi kyniä ja paperia, selitti yksinkertaisia kirjoitus- ja piirustustehtäviä, yritti saada pienimmät pysymään pois muita häiritsemästä, lohdutti jotakuta joka oli satuttanut itsensä tungoksessa, ja lopuksi vielä hupsutteli niiden muutaman tytön kanssa, jotka aina halusivat tanssia valkoisen sisaren kanssa.

Jotenkin se vain oli sen arvoista. Niin käsittämätöntä tuskaa kuin lähteminen olikin, hän lähti aina mukaan. Jälkeenpäin hän etsi helpottuneena vedenmyyjän (koska jostain syystä he eivät ikinä ottaneet vettä mukaan), lapset olivat innoissaan jos saivat auttaa siinä; ja sitten, kun oli odotettu ikuisuus, että kaikki lähtijät löysivät takaisin autolle, he huiskuttivat lapsille, jotka olivat kokoontuneet rähjäisten hökkelien eteen huutaakseen vielä kerran "obruni, bye bye!".

Paluumatka oli päivän paras osa, etenkin jos sai istua auton avolavalla. Salakka rakasti Accran läpi ajamista aina ja kaikilla tavoilla. Trotrossa, nuoren pastorin hienossa autossa tai tässä seurakunnan rotiskossa. Mutta kaikkein eniten hän rakasti sitä silloin, kun sain istua avolavalla.

Sinä sunnuntaina auto hajosi tienvarteen.

Se ei ollut ensimmäinen kerta. Kerran se oli hajonnut parin kilometrin päässä kotoa, ja odoteltuaan aikansa he olivat kävelleet kotiin pikku hiljaa viilentyvässä illassa. Mutta tänään oltiin liian kaukana, Legonin lähellä, eivätkä he voineet lähteä kävelemään. Olivat he kolme vapaaehtoistyttöä ja uusi saksalainen poika, joka oli ollut mukana vasta kuukauden. Hän ikävöi jo luksuselämäntapaa eikä varmaankaan pitänyt siitä, että auto hajosi tielle; vielä vähemmän siitä ettei kukaan tiennyt kauanko menisi että päästäisiin jatkamaan matkaa, jos siis päästäisiin.

Salakka ei olisi voinut olla onnellisempi. Raskas aamu oli - taas kerran - kääntynyt keventyvään iltaan; kuumuus oli jo hellittämässä, Accra kauneimmillaan. Värit olivat kirkkaita, vaikkei aurinko enää paistanutkaan suoraan pään päältä (Luojan kiitos). He istuivat avolavalla, autot ja trotrot ajoivat ohi. Kofi tutki mikä autossa oli vikana, muut yksinkertaisesti odottivat, niin kuin niin monesti aiemminkin sen kahdeksan kuukauden aikana.

Salakka oli väsynyt niiden kuukausien jäljiltä, hän halusi jo kotiin. Mutta juuri silloin hän ei kaivannut mitään muuta. Siihen hetkeen tien reunassa tuntui kiteytyvän kaikki, mitä hän Ghanassa rakasti. Hän muistaa yhä tienvarren puiden vihreyden, sen kuinka hän lauleskeli Mozartin aarioita ajankuluksi. Heillä ei ollut kiire mihinkään.

"This is how I want to remember Ghana", hän sanoi luksusta ikävöivälle saksalaispojalle. Tämä ei tuntunut ymmärtävän. Salakka hymyili ja oli onnellinen siitä, ettei ollut kuten hän.

He eivät joutuneet kävelemään kotiin, eivät edes hyppäämään trotroon. Ajallaan auto käynnistyi, eikä kukaan varmaan koskaan saanut selville, mikä siinä oli ollut vikana. Ja vaikka oltiin myöhässä, niin kuin aina, päästiin perille.

Niin kuin aina.