Muistojen mössö

Toinen ikävöivä pyytää häntä kirjoittamaan taas Ghanan muistoja. Hän yrittää. Miksi se on hankalaa? Onhan niitä, muistoja. Hän voisi ehkä jo kirjoittaa siitä kun palasi Ghanaan, vuosia sen ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta sitten taas, tämä tarina jonka kertomisen hän jo aloitti, eikö se ansaitsisi täytettä ennen eteenpäin hyppäämistä? Muutakin kuin alkumuistot ja sitten kuvaukset tietyistä käänteistä, joista sitä paitsi hirveän moni näyttää liittyvän eurooppalaisiin ystäviin eikä ollenkaan niihin pieniin hetkiin, joita hän alunperin oli ajatellut tallentaa?

Ne pienet hetket. Niistähän se koostui - aina koostuu, siellä olo. Suuremmat käänteet ovat oikeastaan aika irrelevantteja kun muistelee kokonaisuutta. Tärkeintä oli pieni. Jokapäiväinen.

Vaeltaminen ruuhkaisessa Accrassa, jossa ei tiennyt missä katu loppui ja tori alkoi.
Tanssiminen kotipihalla lempibiisien tahtiin.
Taisteleminen silitysvuoroista sunnuntaiaamuna, kun kirkko lähestyi, työn alla oli kasa poikien vaatteita ja joku kodin vanhemmista asukeista (tai siis, aina se sama) piti silitysrautaa varattuna ainakin puoli tuntia.
Trotrot. Aina vain trotrot, joissa istuttiin hiki virraten. Vaikka kuinka suuri osa siitä yhdeksästä kuukaudesta varmasti meni trotrojen kyydissä.

Tai sitten odotellessa. Asemalla, kotipihalla, sairaalassa, milloin missäkin. Aina odotettiin. Se kuului asiaan, kuului kaikkeen. Tietysti myös häihin ja hautajaisiin, joita oli yhdessä vaiheessa kauhea suma. Eräänä päivänä mentiin ensin toisiin ja sitten toiseen, Salakka on unohtanut, kummat olivat ensin. Lastenkodin väelle oli vuokrattu minibussi, siis trotro, jonka kyytiin änkesi 32 ihmistä (he laskivat). Sitten ajettiin ensin toisiin juhliin, sitten toisiin. Jossain välissä heidän täytyi vaihtaa vaatteita, mutta hän on unohtanut senkin. Mieleen muistuu vain, kuinka jossain kohtaa tankattiin kenkeyä ja kalaa.

Kerran Salakka oli tulossa yksin trotrolla kotiin, ja se menikin eri reittiä kuin hän oli luullut. Hän ehti ajaa jonkin matkaa kotiristeyksen ohi ennen kuin tajusi asian. Hän jäi kyydistä eikä ollut varma, kuinka kaukana oli. Salakka kysyi muilta pysäkillä olijoilta, miten pääsisi kotiin, ja he opastivat hänet kirjaimellisesti kädestä pitäen oikean auton kyytiin ja vielä maksoivat matkan.

Sitten taas toisena kertana hän kysyi torilla joltakulta neuvoa, tädit tuppautuivat näyttämään tietä ja vaativat sitten siitä palkkaa, vaikkeivät olleet edes onnistuneet johdattamaan Salakkaa oikeaan paikkaan. Kaikella oli kaksi puolta. Aivan kaikella.

Noista pienistä hetkistä kirjoittaessa tuntuu, että hän kuvailee niitä aina uudestaan, toistaa itseään. Koska sitähän se oli: pieniä hetkiä päivästä toiseen. Kun yrittää muistella, suurin osa tarinasta on sitä - toistoa. Se voi olla kuulijalle (tai lukijalle) tylsää, tämä ei ole mikään jännityskertomus. Tämä ei ole oikein edes kertomus, koska niin epäselvä kuin sen alku olikin, keskikohtaa tai loppua ei ole lainkaan. Eikä siis näin ollen rakennetta. Ei draaman kaarta. Tarinaa, joka koostuu muistojen mössöstä, on vaikea kertoa.

Silti aion jatkaa, ainakin yrittää. Oli se sitten tarina ollenkaan tai ei.

Looking back

Salakka was in a bus.

The sunshine outside seemed in conflict with how cold she knew it was there. The snow was shining incredibly white under the sun. It was beautiful, but she closed her eyes.

Now she only felt the sunlight on her face, saw it through her eyelids. It made her feel good. Sun was sun. She imagined being in a trotro instead of this big, half-empty bus. Despite the men behind her babbling in Finnish, it was easy to picture.

The sunshine there with the heat. The sweatty t-shirt sticking to her skin. (For some reason, the thought of the shirt made her see the trousers, too: the ones with the half-length legs.) The car trembling on the dirt roads, people sitting close to each other, the hot air flowing in through the open window.

How she loved it. So much, that missing it was more a pleasure than it was painful.

She imagined being back there, going back again, and that's when she realized something.

Next time, it would be different. It would be the same, but the same time different. The times she had spent there were past now, something to look back to, something she'd always remember. All the visits she had made belonged to one era, and she could easily imagine her and the friends who had been there looking back to it all, years from now, with a wistful smile, "oh those were the days".

The times to come, being there in the future, would be something new. Not better or worse, just new.

She looked at the snowy scenery. She'd just have to wait a bit before finding out what was yet to come.