Muistojen mössö

Toinen ikävöivä pyytää häntä kirjoittamaan taas Ghanan muistoja. Hän yrittää. Miksi se on hankalaa? Onhan niitä, muistoja. Hän voisi ehkä jo kirjoittaa siitä kun palasi Ghanaan, vuosia sen ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta sitten taas, tämä tarina jonka kertomisen hän jo aloitti, eikö se ansaitsisi täytettä ennen eteenpäin hyppäämistä? Muutakin kuin alkumuistot ja sitten kuvaukset tietyistä käänteistä, joista sitä paitsi hirveän moni näyttää liittyvän eurooppalaisiin ystäviin eikä ollenkaan niihin pieniin hetkiin, joita hän alunperin oli ajatellut tallentaa?

Ne pienet hetket. Niistähän se koostui - aina koostuu, siellä olo. Suuremmat käänteet ovat oikeastaan aika irrelevantteja kun muistelee kokonaisuutta. Tärkeintä oli pieni. Jokapäiväinen.

Vaeltaminen ruuhkaisessa Accrassa, jossa ei tiennyt missä katu loppui ja tori alkoi.
Tanssiminen kotipihalla lempibiisien tahtiin.
Taisteleminen silitysvuoroista sunnuntaiaamuna, kun kirkko lähestyi, työn alla oli kasa poikien vaatteita ja joku kodin vanhemmista asukeista (tai siis, aina se sama) piti silitysrautaa varattuna ainakin puoli tuntia.
Trotrot. Aina vain trotrot, joissa istuttiin hiki virraten. Vaikka kuinka suuri osa siitä yhdeksästä kuukaudesta varmasti meni trotrojen kyydissä.

Tai sitten odotellessa. Asemalla, kotipihalla, sairaalassa, milloin missäkin. Aina odotettiin. Se kuului asiaan, kuului kaikkeen. Tietysti myös häihin ja hautajaisiin, joita oli yhdessä vaiheessa kauhea suma. Eräänä päivänä mentiin ensin toisiin ja sitten toiseen, Salakka on unohtanut, kummat olivat ensin. Lastenkodin väelle oli vuokrattu minibussi, siis trotro, jonka kyytiin änkesi 32 ihmistä (he laskivat). Sitten ajettiin ensin toisiin juhliin, sitten toisiin. Jossain välissä heidän täytyi vaihtaa vaatteita, mutta hän on unohtanut senkin. Mieleen muistuu vain, kuinka jossain kohtaa tankattiin kenkeyä ja kalaa.

Kerran Salakka oli tulossa yksin trotrolla kotiin, ja se menikin eri reittiä kuin hän oli luullut. Hän ehti ajaa jonkin matkaa kotiristeyksen ohi ennen kuin tajusi asian. Hän jäi kyydistä eikä ollut varma, kuinka kaukana oli. Salakka kysyi muilta pysäkillä olijoilta, miten pääsisi kotiin, ja he opastivat hänet kirjaimellisesti kädestä pitäen oikean auton kyytiin ja vielä maksoivat matkan.

Sitten taas toisena kertana hän kysyi torilla joltakulta neuvoa, tädit tuppautuivat näyttämään tietä ja vaativat sitten siitä palkkaa, vaikkeivät olleet edes onnistuneet johdattamaan Salakkaa oikeaan paikkaan. Kaikella oli kaksi puolta. Aivan kaikella.

Noista pienistä hetkistä kirjoittaessa tuntuu, että hän kuvailee niitä aina uudestaan, toistaa itseään. Koska sitähän se oli: pieniä hetkiä päivästä toiseen. Kun yrittää muistella, suurin osa tarinasta on sitä - toistoa. Se voi olla kuulijalle (tai lukijalle) tylsää, tämä ei ole mikään jännityskertomus. Tämä ei ole oikein edes kertomus, koska niin epäselvä kuin sen alku olikin, keskikohtaa tai loppua ei ole lainkaan. Eikä siis näin ollen rakennetta. Ei draaman kaarta. Tarinaa, joka koostuu muistojen mössöstä, on vaikea kertoa.

Silti aion jatkaa, ainakin yrittää. Oli se sitten tarina ollenkaan tai ei.

Tunnustus / Blog Award

Sain (tai Salakka sai?) tällaisen:




Kiitos Suvi! 

Palkinto menee eteenpäin Sesa Wo Subanin puolella, koska täällä ei ole sijaa selittelyille. Sen sijaan lupaan ihan kohta kirjoittaa lisää Salakasta, muuten en olisi palkinnon arvoinen.

*
Salakka's adventures got awarded. I'll pass it on via Sesa Wo Suban, cos this is no place for explanations. Instead, here I promise to soon publish another chapter of Salakka's story - to be worth the award.

Tulva ja sen seuraukset

Kylpyhuoneessa tulvi. Salakka ja Maria olivat olleet tunnin poissa; sen aikana vesi oli ehtinyt peittää lattian noin kymmenen sentin syvyisellä lammikolla. Luojan kiitos kylpyhuoneen lattia oli muuta huonetta matalammalla: vesi ei ollut ehtinyt nousta oven korkeudelle ja alkaa virrata sen ali huoneeseen.

Näin se tapahtui: Salakka ja italialainen Maria viettivät nyt päivät kahdestaan, sillä C ja Lilli olivat lähteneet, ja M kävi päivisin töissä toisessa saman projektin keskuksessa. Salakka oli etukäteen pelännyt näitä päiviä; hän ja Maria eivät olleet kovin läheisissä väleissä. Taannoisissa riidoissa Maria oli ollut Lillin ”leirissä” ja Salakka syyttänytkin tätä hänen ja Lillin välisen kuilun muodostumisesta. Nyt heidän piti viettää pitkät, hitaat päivät kahdestaan, kun pojat olivat koulussa.

Se sujui yllättävän hyvin. Maria ei ollutkaan ilkeä Salakalle, eikä hänellä ollut mitään syytä lietsoa erimielisyyttä. Yhtenä päivänä Salakka soitti musiikkia omalta läppäriltään, ja Maria alkoi kysellä, mitä biisejä sieltä löytyisi. Silloin Salakasta oli ensimmäisen kerran tuntunut, että he kaksi voisivat oikeasti tulla toimeen.

Tänään heidät oli kutsuttu kylään naapuriin, ja he olivat lähteneet. Ainoa vain, että he olivat unohtaneet kummallisen ilmiön, jonka olivat vasta huomanneet: heidän kylpyhuoneessaan oli tänään yhtäkkiä juokseva vesi. Innoissaan he laittoivat hanan valumaan, sillä ei voinut tietää, kauanko tätä luksusta kestäisi. Vettä ei tullut kovalla paineella, vaan valui suihkusta hiljakseen, ja he jättivät täyttymään valtavan tynnyrin, johon yleensä joutuivat kantamaan vettä pihalta hartiavoimin.

Ja sitten he lähtivät naapuriin ja unohtivat koko asian.

Kun he tuntia myöhemmin palasivat, Maria meni kylpyhuoneeseen ja kiljaisi luonteensa koko italialaisella (melo)dramaattisuudella: ”SALAKKAAAAA!!!”

Urakka tuntui epätoivoiselta, mutta siihen oli pakko tarttua. He ottivat vanhoista vaatteista revittyjä rättejä, joita yleensä käytettiin lattioiden pyyhintään, ja alkoivat luututa niillä vettä lattialta. Yhä uudestaan he väänsivät räteistä kallisarvoista lavuaariin. Se oli niin epätoivoista, että se sai heidät nauramaan.

Jos yhteinen musiikinkuuntelu oli ollut ensimmäinen askel, tämä oli toinen. Jonkun kanssa ei voi yhdessä mokata tuolla lailla ja sitten yhdessä luututa mokansa jälkiä ilman, että syntyy jonkinlainen side. Seuraavana viikonloppuna Maria pyysi Salakan hänen ja M:n mukaan rantareissulle. Salakka muisti, kuinka oli joskus vihaisena ajatellut, että hänestä ja Mariasta ei koskaan voisi tulla ystäviä. Nyt hän hymyili tajutessaan, että niin varma kuin olikin ollut, hän oli ollut väärässä. Tietoisuus siitä sai olon yhtäkkiä valoisaksi ja kevyeksi.

Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun Salakka ja Maria lähtivät Ghanasta ja osallistuivat vapaaehtoisten päätösleirille Saksassa, he olivat koko joukosta ne, joista oli tullut toisilleen läheisimpiä, kuin siskoksia. Niin läheisiä, että kun he kertoivat muille olleensa aikoinaan riidoissa ja pitkään puhumatta toisilleen, heitä ei uskottu.

Mitä on vapaaehtoistyö?

Jälkeenpäin Salakka usein mietti, miten kuvata vapaaehtoisena olemista. Se oli, ja on, nimittäin todella hankalaa. Ihmisillä on niin paljon mielikuvia asiasta. Onneksi joku muu kirjoitti lähes täydellisen kuvauksen hänen puolestaan:

http://ghanainme.blogspot.fi/2013/02/vapaaehtoisuudesta.html

Salakan oman lisäyksen asiaan voisi muotoilla vaikka kuten hän eräässä kommentissa kerran tekikin:

Koko homman lahja molemmille osapuolille on, tai olisi toteutuessaan, se kulttuurien vaihto. Se, että minä olen sinua varten ja sinä olet minua varten, tässä hetkessä, ja maailmankuvat ehkä vähän venyvät ja laajentuvat. Niinä lukuisina hetkinä sen vapaaehtoistyövuoden aikana, kun meiltä odotetaan vain rahaa, tuo lahja jää saamatta puolin ja toisin. Mutta onneksi oli myös niitä hetkiä – usein ihan eri suunnassa kuin oli itse kuvitellut – jolloin sen lahjan sai ja pystyi antamaan.

Huonointa oli rahastuksen paine ja kuva ”valkoisista”, joille ei voinut mitään, ei vaikka yritti. Olen läheltä seurannut, miten pienen lastenkodin johtajat keräävät koko ajan rahaa yhä uusilta tahoilta, ja lasten elinolosuhteissa ei mikään muutu, kun taas johtajat itse esim. tekevät enenevissä määrin matkoja Jenkkeihin ja pistävät omat biologiset lapsensa kalliiseen yksityiskouluun… Tässä tapauksessa rahan lahjoittaminen pelkästään pahentaa tilannetta ja ruokkii johtoportaan ahneutta. Kenelle ”kannella”, kun vapaaehtoistyön järjestänyt järjestö on hyväveli-suhteessa lastenkodin johdon kanssa, eikä lopeta vapaaehtoisten lähettämistä ko. paikkaan, vaikka kaikki vapaaehtoiset valittavat samasta asiasta?

Mutta parasta oli ihmisten kohtaaminen, niiden ihmisten jotka myös halusivat kohdata minut ja jakaa sen hetken, antaa ja ottaa vastaan kulttuurienvaihdon lahjan. Pienen lahjan suhteessa kokonaisuuteen, ja kuitenkin niissä hetkissä kummallekin osapuolelle ihan valtavan.

Kyllä oma Ghanan aika samalla tavalla riisui pilviltä hopeareunat (vaikka kuinka ei ollut alunperinkään menossa pelastamaan maailmaa). Mutta kyllä se vuosi myös muutti kaiken minussa ja elämässäni erittäin hyvällä tavalla.

Selvästi koko vapaaehtoistyö-konsepti vain tarvitsisi kunnolla uudet raamit, puitteet, uudenlaisen suhtautumisen ja toteutustavan. Voisikohan koko termin muuttaa muotoon ”kulttuurivaihto” (joksi itse sitä usein nimitän, kun kysytään, mitä tein Ghanassa)?

Ehkä typerintä on juuri se kouluttamattomien teinien töihin lähettäminen. Missään työssä ei ole hyötyä täysin kouluttamattomista työntekijöistä, ei myöskään vapaaehtoistyössä – puhumattakaan sitten pudotuksesta vieraaseen kulttuuriin ilman rahkeita kunnolla hahmottaa, mistä on oikeasti, pitkän päälle apua (se ihmisten kohtaaminen) ja mistä ei (rahan antaminen).

Myöhemmällä lyhyellä vierailullani Ghanassa olen avustanut paikallisessa koulussa yhden luokan opettajaa pitämällä pienryhmäopetusta hänen luokkansa heikkoille oppilaille, koska minulla oli tästä paljon kokemusta oman työni parista Suomessa. En suostunut siis opettamaankaan koko luokkaa enkä korvaamaan ketään, mutta pidin tätä ns. tukiopetusta. Minulla on opettajan koulutus, ja uskon, että kun teemme jotain, mihin meillä on tarvittavat tiedot ja taidot, voimme oikeastikin auttaa. Jossain sairaalassa minusta ei tietenkään olisi hyötyä, ja samalla tavoin on aika naurettavaa laittaa kouluttamaton henkilö opettamaan, varsinkaan kokonaista luokkaa.

Kohtaaminen

Sillä hetkellä, kun Salakka näki lentokentän takahuoneessa nuhjuisella sohvalla istuvat Äidin ja Siskon, kaksi siihen asti täysin irrallista maailmaa yhtäkkiä kohtasi ja sulautui toisiinsa (joskin melkoisella järinällä).

Sitä ennen oli kaksi eri todellisuutta, joista kumpikin väkisinkin näytti toisen suunnasta katsottuna mielikuvitukselta, joiden välillä ilmeisesti oli ollut jokin hetkellinen madonreikä josta Salakka oli päässyt läpi, mutta jotka eivät mitenkään voineet olla osa samaa fyysistä maailmaa.

Nyt ne yhtäkkiä olivat. Se oli outoa ja suunnattoman helpottavaa.

Sitä ennen oli ollut monta hetkeä hikisellä lentokentällä sukulaisia odottaen, ennen kuin he olivat huolissaan soittaneet, viisumia ei voinutkaan noin vain ostaa kentältä niin kuin matkatoimistosta oli väitetty, Salakan täytyi puhua itsensä turvamiesten ohi takahuoneeseen, jossa huolestuneet perheenjäsenet istuivat.

Ensimmäinen ajatus oli, että heidän täytyi olla sairaita, noin kalpeita kun olivat. Salakka ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä. Hän oli varma, että tilanne selviäisi puhumalla, ja hän oli oikeassa. Viisumin hankkimiseen piti kuulemma olla kutsu, joten Salakka sanoi "Minä kutsun!" ja se riitti, ei tarvinnut edes lahjoa ketään. Viisumi tietysti maksoi puolet enemmän kuin etukäteen hankittu, mutta se saatiin, molemmille, mikä oli pääasia.

Heidän kävellessään ulos kentältä Äiti ja Sisko sanoivat ensimmäiseksi: "Sä olit niin rauhallinen." Salakkaa hymyilytti sisäisesti. Täälläolo sen oli tehnyt, ja jos ei olisi, elämä olisi varsin äkkiä käynyt sietämättömäksi.

Viikon aikana hän näytti perheenpuolikkaalle sen minkä ehti. Se ei ollut paljon, mutta Äiti ja Sisko olivat innoissaan. Täydessä trotrossa Äiti sanoi: "Isä ei ikinä jaksaisi tätä." (Salakka oli silloin samaa mieltä, mutta myöhemmin hän alkoi arvella, että Isästä voisi löytyä yllättäviäkin puolia.) Vaikka ehdittiin vain Accran lähimmälle rannalle, joka oli roskainen ja turistinen, valtameri vakuutti (no, se on valtameri). Torien kaaokseen vierailijat eivät ehtineet näin äkkiä tottua, mutta Aburin puutarhan tunnelma tehosi heihinkin. Paras konkreettinen asia oli silti vain saada näyttää tämä arki, tämä elämä, päivittäiset paikat, ja se kai noille kahdellekin eniten painoi.

Salakka valitti vierailun lyhyydestä, eivätkä Äiti ja Sisko ehtineet saada juuri väriä valjuihin ihoihinsa, mutta loppujen lopuksi yksikin päivä olisi riittänyt sen asian kannalta, joka oli Salakalle suurin ja merkittävin, suorastaan valtava. Se, että kaksi maailmaa saattoi kohdata ja yhdistyä. Oli suorastaan ihmeellistä, miten kahden läheisen saapuminen keskeltä Euroopan talvea sai sen aikaan, ja riitti.

Ja oli siinä sekin, että sai hetken keskellä raskasta vaihetta olla oman perheen kanssa. Vaikka he olivatkin tällä kertaa Salakan hoivissa eikä toisinpäin. Salakka oli aina ollut suht itsenäistä tyyppiä, mutta äideissä nyt on vain joku taika; kun on yksin vieraalla mantereella, ja sitten oma äiti saapuu käymään juuri hankalimpien aikojen päätteeksi, ei iällä ja sellaisella ole kauheasti merkitystä; ja sehän on hyvä, sillä se oli voimauttavaa. Ja pikkusiskon piristävä mukanaolo tehosti vaikutusta merkittävästi.

Viikon päästä selviteltiin taas viisumiasioita puhumalla ("sen olisi pitänyt olla kahdeksan eikä seitsemän päivää", no, ei se sitten taaskaan haitannut) ja sanottiin näkemiin. Neljä kuukautta jäljellä.

Välihuomio / Note

(In English below)

Tämä ei ole nyt Salakan tarinaa, vaan kirjoittajan välihuomautus.

Blogin tilastojen mukaan täällä käy jonkin verran eri ihmisiä. Virallinen lukijalista on kuitenkin lähes tyhjä, eikä kommentteja juurikaan tule. Kirjoittajana minua luonnollisesti kiinnostaisi tietää, keitä kaikkia täällä käy ja mitä tästä tarinasta ajatellaan. Ottaisin mielelläni vastaan palautettakin teksteistä.

Tämä on siis rohkaisu: blogia saa toki lukea incognito ja hiljaa pysyen, enkä lopeta kirjoittamista, tuli virallisia lukijoita tahi kommentteja tai ei. Mutta ilahdun, jos ilmoitatte itsestänne! Lukija-napikka pitäisi löytyä sivun alalaidasta (joo, tiedän, se on piilossa, mutta olen huono tämän sivun modaamisen kanssa) ja kommentteja, olivat ne sitten anonyymejä moikkauksia, tuttujen tervehdyksiä tai rakentavaa kritiikkiä, otetaan ilolla vastaan!

Salakan tarina jatkuu joka tapauksessa taas pian.

*

This is not a new chapter for Salakka's story, but a note from the writer.

I've noticed that there are quite a lot of people visiting this page, but I don't know who they are and what they think. So, please feel free to write a comment, I'll be happy about a 'hello' as well as real feedback on my texts.  Just because I'm interested! You are also welcome to keep reading in silence, and the story will continue soon, with or without comments!

Ikävä

Tammikuussa, paljon ennen Millaa, Salakalla oli ikävä Suomeen (mikä oli erittäin ymmärrettävää) ja hän kirjoitti päiväkirjaansa. Näin:

Minulla on niin koti-ikävä, että tulin Max Martiin, ostin supermarketista Snickersin ja nyt istun yläkerran coffee shopissa juomassa cokista. Odotan E:tä, varmaan aika kauan, se tulee ehkä joskus yhden aikaan lounasseuraksi. Voisinkohan vain istua tässä kahvilassa kaksi tuntia ja tuhlata rahat (5 cediä) pikkusyötävään? Suomessa meni helposti 10 tai 15 euroa jos pitkään kahvitteli. Voisin lähettää E:lle viestin "can u tell me how's your schedule" ja leikkiä että elämä on taas vain leikkiä, jossa isoin ongelma on ettei ole rahaa lomamatkaan tai että pitää hakea tenttikirjat. Se, ettei ole aikaa nähdä jotakuta tarpeeksi kun on taas liian monessa mukana. Ei se, ettei tiedä tapaako toisen uudestaan 2kk, 6kk vai 12kk jälkeen ja toimiiko mikään silloinkaan koska se sattui syntymään kehitysmaahan.

"Kehitysmaat." Kehitysmaat my ass. Eurooppa on kuin Pohjanmeri verrattuna Atlanttiin, pieni vähemmistö maapallolla ja sanelee silti kuka on tarpeeksi hyvä ja kuka ei. Ja USA nyt on yksi muovinen jättiläinen, valtava puhallettava Barbara joka paisuu ja vie muilta elintilaa antamatta mitään takaisin, ja jos sen poksauttaa se on sisältä tyhjä, tai ehkä täynnä myrkyllistä kaasua.

Pyysin yhteisöllisyyttä, pyysin rakkautta, pyysin merkityksellisyyttä, ja sain, sain kaiken. Jos avaat silmäsi kokonaisuudelle, jos näet sekä hyvän että pahan, silloin myös saat kaiken - sekä hyvän että pahan. Jos aluat suurta onnea, saat myös suuria vaikeuksia. Ja olen minä kiitollinen, niin valtavan kiitollinen siitä että saan olla hereillä, elossa. Välillä on vain niin kamalan vaikea olla. 

Elämä kantaa, sanoi siskoni, luota siihen.

MINÄ KAIPAAN sitä että voin kadota kaupunkiin, sulautua ihmisjoukkoon, olla osa sitä. Kaipaan sitä tunnetta, kun istuu aamupäivällä kahvilassa ja on puolihiljaista, koska kaupunki noudattaa rutiinejaan ja suurin osa ihmisistä on töissä - työpaikoillaan, firmoissa, virastoissa, laitoksissa. Kaipaan sitä, kun menen kauppaan ja valitsen mitä haluan ja maksan ostokseni nopealle, Valintatalo-paitaan pukeutuneelle nuorelle myyjälle. Kaipaan sitä, että voin tehdä heräteostoksen ja maksaa sen kortilla, ja sitä kun sunnuntaiaamuna kirppiksellä on kymmenittäin samanhenkisiä kiertelijöitä. Kaipaan sitä, kun menen asioimaan toimistossa ja hoidan asiani asiaankuuluvan asiallisesti tiskillä. Kaipaan sitä, että voin kävellä tai pyöräillä meren joen tai järven rantaan mihin kohtaan haluan.

Vaikka halveksun omaa maanosaani ja sen asukkaiden asenteita, olen samalla niin EUROOPPALAINEN että sattuu, Ja vaikka häpeän sitä, olen myös ylpeä siitä. Minä rakastan pikkuasioita eurooppalaisuudessani, ja niitä minä ikävöin. Kun menen kotiin, haluan avostaa eurooppalaisuuttani ja samalla pysytellä kriittisenä sen suhteen, muistaa maailmankansalaisuuteni, enkä enää koskaan kuvitella olevani kenenkään yläpuolella. 

Ihmisen pitäisi ymmärtää, että kaikki on yksi ja me olemme osa kokonaisuutta. Mutta jokaisella osalla on juurensa eikä niitäkään saa unohtaa. Minun juureni, minun kotini on Euroopassa. Ja minulla on ikävä kotiin.

Se oli kipeän hetken tajunnanvirtaa, osittain pelkkää tunnetta, mutta tunteethan on vain otettava sellaisina kuin ne ovat. Ja ehkä siinä oli jotain, mikä oli myös totta.

Hiiriä ja ihmisiä

Salakan ja Lillin riiteleminen alkoi joulun aikaan ja liittyi jotenkin siihen, että joukkoon oli liittynyt uusi italialainen vapaaehtoinen, joka muutti porukan koostumusta, ja varmasti myös siihen, että oli asuttu kolme kuukautta samassa huoneessa ja tunnelma alkoi käydä tiiviiksi. Johtui mistä johtui, sillä hetkellä se tuntui liian rankalta, kerta kaikkiaan liialta. Oli muutenkin niin paljon uuvuttavaa. Sellaista, mistä alkoi vasta tajuta, miten vähän sitä ymmärsi ja miten vähän sille voi tehdä. Sellaista mikä sai ikävöimään Suomea, ja vaikkei Salakka olisi missään vaiheessa jättänyt hommaa kesken, tuolloin hän olisi halunnut Suomeen vain hetkeksi, lomalle. Vetämään henkeä.

Se ei tietenkään käynyt päinsä. Sen sijaan hän riiteli Lillin kanssa, itki, tunsi olevansa yksin ja aivan avuton. Kaikkein pahinta se oli tammikuussa, tietysti. Aivan riippumatta siitä, missä Salakka oli ja millaisessa elämäntilanteessa, tammikuu oli aina vuoden vaikein kuukausi. Nyt se oli erityisen vaikea, vaikkei ollut edes pimeyttä ja loskaa. Kaiken lisäksi C, saksalaistytöistä se jonka kanssa hän pystyi edelleen jakamaan asioita, myös ongelmia, lähti kuukaudeksi reissaamaan. Salakka oli kauhuissaan. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, miten selviäisi.

Hän selvisi hyvin. Eiväthän neljä eurooppalaista vapaaehtoista olleet ainoat ihmiset hänen ympärillään. Hän teki sen, mikä oli luontevinta: katsoi ympärilleen ja lähti liikkeelle.

Hän alkoi tutustua naapurin Akosuaan, joka oikeastaan aluksi pyysi häntä auttamaan opiskelemisessa. Akosua oli 18-vuotias, mutta joutunut aikoinaan jättämään yläasteen kesken, koska aika meni torilla töissä äitiä auttamassa. Akosua kuitenkin toivoi voivansa vielä jatkaa koulua ja nähtyään Salakan kertaamassa yläasteen asioita pojan kanssa, joka oli vasta tullut Kotiin ja jolla ei vielä ollut koulupaikkaa täällä, hän tuli kysymään Salakalta, voisivatko hekin joskus opiskella yhdessä.

Salakka suostui heti, jo sen vuoksi, että oli kaivannut uusia ihmisiä elämäänsä ja tekemistä iltaisin. Muutamana iltana hän ja Akosua tekivät vähän jotain tehtäviä. Sitten he alkoivat lähinnä vain jutella ja aika pian opiskelu unohtui. Heistä tuli ystäviä.

Loppujen lopuksi Salakka ei jäänyt ilman eurooppalaisiakaan kontakteja. Järjestönsä leirillä hän tapasi tytön, joka myös asui Accrassa ja jonka luona Salakka kävi muutaman kerran, mikä oli samalla lailla piristävää kuin kesällä viileässä järvivedessä uiminen: tuntui kuin olisi herännyt henkiin, saanut oman tilansa takaisin. Muisti, miltä tuntui olla elossa.

Ja sitten oli tietysti Milla.

Salainen puutarha

Aburin kasvitieteellinen puutarha oli kupla maailmassa.

Ghanassa ei ole koskaan hiljaista, mutta puutarhassa oli. Hiljaista, rauhallista, ja jos ei nyt viileää, niin vähemmän kuuma kuin muualla. Ja siellä oli kaunista.

Puut olivat valtavia, vihreää kaikissa sävyissä. Bambut ja kaakaopuut pienempiä, maassa kasvoi mimosaa, joka meni kippuralle kun sitä kosketti sormella. Tuoksui samalta kuin sellaisissa kasvihuoneisiin rakennetuissa trooppisissa kammioissa, joissa lapsena joskus kävi äidin ja serkkujen kanssa. Mutta tämä ei ollut kasvihuone, tämä oli todellista.

Ennen kaikkea oli aikaa ja tilaa. Hetki olla rauhassa. Salakka rakasti Ghanan yhteisöllisyyttä, sitä ettei oltu eristyksissä toisistaan, ei oikeastaan koskaan yksin, mutta Euroopassa kasvaneelle se on aina myös rankkaa. Aikaa täällä kyllä sai ottaa kun ei koskaan ollut kiire, nyt se sai uuden ulottuvuuden, oli myös tilaa hengittää syvempään.

On kai sama, missä ihminen on, silloin tällöin hän tarvitsee kevennyksen: sen hetken ja tilan, jossa voi päästää irti painavista asioista ja vain nauttia kauneudesta ja rauhasta. Aburin puutarha oli paikka, jossa taakat irtosivat Salakan harteilta itsestään ja leijuivat pois. Ei siis kai ihme, että siitä tuli paikka johon hän palasi vielä monesti tuon yhdeksän kuukauden aikana.

Ja itse asiassa myös sen jälkeen. Neljä vuotta myöhemmin joulukuussa hän palattuaan Ghanaan halusi tietysti palata myös sinne. Siitä vielä puoli vuotta eteenpäin puutarhaa ympäröivä kylä oli kahden ja puolen kuukauden ajan hänen kotikylänsä.

Joulu

Toisiinsa kietoutuneet tottumisen kuukaudet johtivat jouluun.

Tutuiksi eivät tulleet vain yksittäiset, rajattavissa olevat asiat ja ilmiöt, vaan myös maailma joka käsitti täysin aiemmasta poikkeavat värit (kirkkaat ja selkeät), äänet (koskaan ei ollut hiljaista), hajut (älä valita mistään ennen kuin olet käynyt torilla Afrikassa) ja maut (Länsi-Afrikka on oma maailmansa). Koko aistittavan maailman ihana sekamelska.

Ne kuukaudet olivat ihania, iloisia, huimaavia, hauskoja, mutta myös rankkoja, omille jaloilleen pakottavia, uuvuttavia ja yllättäviä.

Joulu oli vain vaikea.

Katsokaas, Salakka oli aina rakastanut joulua. Joulu oli perheen ja lähimmäisten aikaa, hiljentymisen ja rakastamisen ja arvostamisen aikaa, perinteiden ja yhdessäolon aikaa. Ja Salakka oli kuitenkin vasta 22-vuotias. Ei ollut niin helppo päästää irti siitä kaikesta ja ottaa joulun sanoma jotenkin universaalina asiana, vaikka olikin alkanut saada henkisistä asioista jotain irti noin ylipäätään.

Joulunalusaikaan liittyi kyllä paljon antoisaa ja hauskaa. C oli myös jouluihmisiä, joten hän ja Salakka organisoivat monta juttua: kynttilöitä ja jouluvalot huoneeseen (toisesta Accran kahdesta eurooppalaisesta supermarketista törkeän kalliilla), joululahjavaihdon vapaaehtoisten välillä (kaikille arvottiin, kenelle ostaa lahjan - niin monta kertaa uudestaan, ettei kukaan saanut itseään), ja mikä (Salakan ja C:n mielestä) parasta: JOULUKALENTERILAATIKON, johon jokainen laittoi vuorollaan jotain sille, joka oli seuraavana sen avausvuorossa.

Paha vain, että Lilli ja M eivät olleet yhtään niin innoissaan joulusta. Heitä näytti lähinnä ärsyttävän Salakan ja C:n puuhastelu ja joululaulujen laulaminen, kuten tietysti myös kirkossa kasvava jouluriemu. Harmi, jonka kaikki vapaaehtoiset jakoivat, oli kotona alkanut taloudellinen painostus. Yhtäkkiä heidän oletettiin järjestävän koko lastenkodille "aarteenetsintä", jossa jokaisen piti saada jotain. Kyseessä ei ollut halpa tikki, ja vaikka se päätettiin toteuttaa yhteistyönä, projekti ei tuntunut kovinkaan vapaaehtoistyöltä.

Ghanalainen joulu, yksi meluisa juhla muiden joukossa, ei tuntunut joululta. Koko joulukuu oli Accran ennestään uskomattomassa ruuhkassa aivan oma lukunsa. Ilmapallot ja joululaulujen reggae- ja popversiot vielä menivät. Jouluaattona kaupungilla käynti (niitä typeriä aarteita varten) ja taksissa istuminen käsittämättömässä ruuhkassa saivat aikaan vain olon, ettei nyt ollut joulu, vaan jokin aivan tavallinen päivä.

Aattona syötiin eurooppalaista ruokaa, organisoitiin kaikkia ärsyttänyt aarrejahti ja kirkkoiltiin. Salakka oli yksinkertaisesti toivonut liikaa eikä voinut kuin pettyä. Suurimmaksi osaksi hän vain ikävöi kotiin; aattoiltana vapaaehtoisporukalla istuessa hän ei pystynyt edes laulamaan kotimaista laulua itkemättä, ja paras hetki oli puhelu kotiin, jonka aikana hän nauroi isänsä ja setänsä Singstar-vedon kuvaukselle ja jonka jälkeen tyhjyys oli entistä suurempi.

Ja joulun jälkeen seurasi toisenlainen sumu, jossa värit ja äänet ja jopa yksittäiset hetket tekivät tilaa voimattomalle syvyydelle, josta joutui omin käsin raahautumaan ulos, koska oli pakko. Mutta siitä olisi liian uuvuttavaa edes yrittää kertoa muuten kuin erikseen, omana lukunaan.

Hetki

Oli jokin sunnuntai varmaan toukokuun alussa.

Sunnuntait olivat hankalia, erityisesti tuohon aikaan, kun kahdeksan kuukautta painoivat harteilla. Ei olisi halunnut herätä liian aikaisin aamulla täysillä soivaan kirkkoradioon. Ei olisi jaksanut taistella silitysvuoroista talon isojen poikien kanssa - varsinkin kun ei ollut silittämässä mitään bilevaatteita, vaan lasten kirkkovaatteita. Ei olisi huvittanut kuunnella kirkossa saarnoja, joilla yritettiin saada vähävaraiset ihmiset lahjoittamaan rahaa seurakunnan projekteihin - miksei uskonto olisi voinut tyytyä olemaan ihmisille se voimavara, jollaisena Salakka oli oppinut sen nyttemmin näkemään, eikä samaan aikaan myös jokin kaksinaamainen vallankäytön väline...?

Kaikista hankalinta oli kuitenkin saada jostain energiaa katulasten luo lähtemiseen. Harmitti, kun sen piti tuntuakin niin ylivoimaiselta. Tuntui, ettei sunnuntaina pitkän kirkkoaamun jälkeen ollut jäljellä enää yhtään jaksamista jäljellä. Ja jotenkin sunnuntai tuntui aina viikon kuumimmalta päivältä. Kun kahden aikaan ajettiin kaupungin läpi, kuumuus oli niin tukahduttava, ettei itsekään käsittänyt minkä voimalla sitä aina kuitenkin nousi autosta ja ahtautui rähjäiseen huoneeseen kahdeksankymmenen metelöivän lapsen kanssa. Jakoi kyniä ja paperia, selitti yksinkertaisia kirjoitus- ja piirustustehtäviä, yritti saada pienimmät pysymään pois muita häiritsemästä, lohdutti jotakuta joka oli satuttanut itsensä tungoksessa, ja lopuksi vielä hupsutteli niiden muutaman tytön kanssa, jotka aina halusivat tanssia valkoisen sisaren kanssa.

Jotenkin se vain oli sen arvoista. Niin käsittämätöntä tuskaa kuin lähteminen olikin, hän lähti aina mukaan. Jälkeenpäin hän etsi helpottuneena vedenmyyjän (koska jostain syystä he eivät ikinä ottaneet vettä mukaan), lapset olivat innoissaan jos saivat auttaa siinä; ja sitten, kun oli odotettu ikuisuus, että kaikki lähtijät löysivät takaisin autolle, he huiskuttivat lapsille, jotka olivat kokoontuneet rähjäisten hökkelien eteen huutaakseen vielä kerran "obruni, bye bye!".

Paluumatka oli päivän paras osa, etenkin jos sai istua auton avolavalla. Salakka rakasti Accran läpi ajamista aina ja kaikilla tavoilla. Trotrossa, nuoren pastorin hienossa autossa tai tässä seurakunnan rotiskossa. Mutta kaikkein eniten hän rakasti sitä silloin, kun sain istua avolavalla.

Sinä sunnuntaina auto hajosi tienvarteen.

Se ei ollut ensimmäinen kerta. Kerran se oli hajonnut parin kilometrin päässä kotoa, ja odoteltuaan aikansa he olivat kävelleet kotiin pikku hiljaa viilentyvässä illassa. Mutta tänään oltiin liian kaukana, Legonin lähellä, eivätkä he voineet lähteä kävelemään. Olivat he kolme vapaaehtoistyttöä ja uusi saksalainen poika, joka oli ollut mukana vasta kuukauden. Hän ikävöi jo luksuselämäntapaa eikä varmaankaan pitänyt siitä, että auto hajosi tielle; vielä vähemmän siitä ettei kukaan tiennyt kauanko menisi että päästäisiin jatkamaan matkaa, jos siis päästäisiin.

Salakka ei olisi voinut olla onnellisempi. Raskas aamu oli - taas kerran - kääntynyt keventyvään iltaan; kuumuus oli jo hellittämässä, Accra kauneimmillaan. Värit olivat kirkkaita, vaikkei aurinko enää paistanutkaan suoraan pään päältä (Luojan kiitos). He istuivat avolavalla, autot ja trotrot ajoivat ohi. Kofi tutki mikä autossa oli vikana, muut yksinkertaisesti odottivat, niin kuin niin monesti aiemminkin sen kahdeksan kuukauden aikana.

Salakka oli väsynyt niiden kuukausien jäljiltä, hän halusi jo kotiin. Mutta juuri silloin hän ei kaivannut mitään muuta. Siihen hetkeen tien reunassa tuntui kiteytyvän kaikki, mitä hän Ghanassa rakasti. Hän muistaa yhä tienvarren puiden vihreyden, sen kuinka hän lauleskeli Mozartin aarioita ajankuluksi. Heillä ei ollut kiire mihinkään.

"This is how I want to remember Ghana", hän sanoi luksusta ikävöivälle saksalaispojalle. Tämä ei tuntunut ymmärtävän. Salakka hymyili ja oli onnellinen siitä, ettei ollut kuten hän.

He eivät joutuneet kävelemään kotiin, eivät edes hyppäämään trotroon. Ajallaan auto käynnistyi, eikä kukaan varmaan koskaan saanut selville, mikä siinä oli ollut vikana. Ja vaikka oltiin myöhässä, niin kuin aina, päästiin perille.

Niin kuin aina.

Kohti

Keskellä pihaa kasvoi palmu. Lapset (ja aikuiset) pesivät pyykkinsä käsin suurissa vadeissa. Auntie Yaa teki ruokaa ulkona tulella, ja illansuussa syötiin yhdessä hieman omituista, tahmeaa bankua ja kastiketta, joka sai suun polttelemaan ja vedet valumaan Salakan silmistä samalla, kun 15 poikaa lappoi sitä suuhunsa ongelmitta. Sunnuntaina kirkkohuoneeseen kerääntyi puoli naapurustoa tanssimaan, laulamaan, rukoilemaan ääneen ja kuuntelemaan puoliksi twin, puoliksi englanninkielistä saarnaa, josta Salakka ei tajunnut puoliakaan eikä käsittänyt, miten ihmiset jaksoivat kaksi ja puoli tuntia jumalanpalvelusta tässä kuumuudessa.

Ja kun joku Salakan perheestä tai ystävistä soitti, hän ei osannut kuvailla, sillä kaikki oli erilaista kuin mikään aiemmin, muttei sillä tavalla jolta se kerrottuna meinasi kuulostaa: eksoottisen alkeellisella tavalla. Kaikki oli erilaisuudessaan luontevaa, kotoisaa, normaalia, eikä Salakka halunnut sen kuulostavan vieraalta ja epänormaalilta. Hän yritti vähän kuvailla, ja siinä vaiheessa kun se kävi mahdottomaksi (yleensä varsin pian), hän luovutti ja kertoi sen sijaan töks-töks-lauseilla vain sen, miten asiat olivat: Pesin pyykkiä, käsin. Oli kirkko, tanssin. Auntie Yaa vie minut huomenna ostamaan kangasta kirkkomekkoon. On kuuma. Nyt on ihan pimeää kun on ilta.

Se, että hänen vahingossa syntynyt lempinimensä tarkoitti suomeksi pientä kalaa, oli pojista älyttömän hauskaa. Paitsi lapsista, myös "isoista pojista", eli nuorista miehistä jotka asuivat täällä ja olivat kai aikuiseksi kasvaneita lastenkotilaisia tai jotakin sellaista, kukaan ei selittänyt mitään niin tarkasti. "Hey, Small Fish!" he huutelivat. Pikkukala.

Saksalaistyttöjen saavuttua kaikkeen tottui nopeammin. Koti tuntui enemmän kodilta, kun jakoi huoneen, arjen ja kaiken uuden kahden muun eurooppalaisen kanssa. Aamuisin he herättivät pojat ja yrittivät saada nämä ajoissa trotropysäkille ja kouluun. (Salakalta vei kuukausia tottua siihen, että afrikkalaislapsille oli turha antaa "kymmenen minuuttia" lähtöön tai jotakin sellaista.) Iltaisin he auttoivat poikia läksyissä tai leikkivät näiden kanssa. He imivät itseensä uutta ympäristöä ja elämää, tulivat pikku hiljaa osaksi sitä.

Paljon myöhemmin Salakka teki teorian Eurooppa-Afrikka -siirtymistä, siitä mitä tapahtui, kun vaihtoi mannerta. Kehon ja mielen alkushokki kesti kolme päivää. Oltuaan viikon uudella mantereella oli päällisin puolin tottunut, niin että tajusi, missä oli. Mutta kunnollinen tottuminen vei kolme viikkoa. Se, että pystyi päästämään irti edellisen mantereen rytmistä ja siirtymään uuteen (mikä oli välttämätöntä pystyäkseen elämään arjessa). Ja vasta jossain kokonaisen kuukauden jälkeen alkoi olla sillä tavalla läsnä, että ei enää itse huomannut miettiä asiaa.


Nyt hän oli vielä kaukana teorioista, mutta eli ensimmäistä kertaa todeksi yllä mainittua. Ensimmäisen viikon jälkeen hän huomasi, että kuvitelmat siitä, ettei selviäisi, olivat vain yksin uuteen maailmaan tulemiseen liittyvää pelkoa. Ensimmäisen kuukauden jälkeen hän matkusti trotroilla ja kulki toreilla, ja siitä oli tullut osa arkea. Siihen väliin mahtui työläs vieroittautuminen eurooppalaisesta vauhtiajattelusta, stressin tavoittelusta, saavutus- ja suunnitelmakeskeisyydestä.

Kun Salakka ja tytöt alkoivat saada kiinni lastenkodin elämästä, heistä tuntui ensin, ettei se ollut tarpeeksi. Tarpeeksi... kiireistä? Tavoitteellista? Täyttä? Heidän osaltaan, siis. Hehän olivat tulleet vapaaehtoistyöhön. Eivät pelastamaan maailmaa, mutta tekemään jotain tärkeää. Heille ei riittänyt kävely bussille aamulla ja pari sivua läksyjä illalla.

He ehtivät miettiä vaikka mitä. Lisäprojektien etsimistä. Lastenkotia pyörittävän organisaation muihin projekteihin tutustumista. Mitä vain. Täytyisihän heidän nyt saada aikataulut täyteen hommia, kun kerran tänne asti olivat tulleet.

Asiat löysivät oikeat uomat omalla painollaan, kuten niillä on tapana. Kuukauden päästä, kun neljäs vapaaehtoinen oli saapunut ja heidän huoneensa kerrossängyt täynnä, myös työkuviot selkenivät. Saksalaiset kävisivät päivisin töissä vammaisille tarkoitetussa kodissa, kun taas Salakka ja joukon jatkeeksi saapunut itävaltalainen huolehtisivat pojista - ja järjestäisivät näille ohjelmaa koulun ohessa. Kaikki saivat tehdä sitä mistä pitivät, kaikille riitti tekemistä, ja kuten he siihen mennessä he olivat ehtineet huomata, yhdessä päivässä ei kannattanut, ei oikein edes voinut yrittää tehdä liian montaa asiaa. Eikä siihen enää ollut mitään tarvettakaan.

Kuukauden jälkeen kaikki siis oli kuten pitikin. Mitä ihmeen järkeä olikaan ollut stressata siitä, saiko tarpeeksi aikaan, ennen kuin oli edes viettänyt kuukauden uudessa maassa?

Ja tytöt kiipesivät ylös ja alas trotroista sitä mukaa kun jonkun täytyi nousta kyydistä, pesivät pyykkiä pihalla hiki virraten, kantoivat vettä kylpyhuoneeseensa pihalla olevasta hanasta, söivät käsin bankua, riisiä tai plantainia, lauloivat ja tanssivat ja olivat rukoilematta kirkossa, hinkkasivat iltaisin jaloistaan punaista hiekkaa kylmässä ämpärisuihkussa ja puhuivat pimeässä illassa perheidensä ja ystäviensä kanssa kykenemättä kuvailemaan siitä mitään.

Alku, alumpi, aluin

Mistä kaikki alkoi?

Siitä, kun hän kuuli päässeensä mukaan vapaaehtoisohjelmaan? Aurinkoinen heinäkuun iltapäivä, hän hengaili kaverien kommuunissa kesälomatuttavuuden kanssa, kun kännykkä soi. Järjestön tuttu nainen tervehti ja sanoi: sä lähdet Ghanaan. Hän oli hämmennyksissään. Mahtavaa, hän hoki puhelimeen, ihanaa, mutta suljettuaan puhelun hän oli aivan pihalla. Ghanaan? Hän oli hakenut ykkösvaihtoehtona Ugandaan. Missä Ghana edes oli? Myöhemmin hän katsoi karttakirjaa ja löysi maan Länsi-Afrikasta, Atlantin rannalta.

Kenties alku oli siinä, kun hän sai kuulla EU:n sponsoroimasta ohjelmasta? Toukokuussa järjestön leirillä, hän oli leiritiimissä valmentamassa niitä vapaaehtoisia, jotka olivat viettäneet vuoden Suomessa ja valmistautuivat palaamaan kotiin. Hän oli alkanut epäröidä alkuperäisen suunnitelmansa suhteen, eikä enää oikein tiennyt mitä ajatella ja lähtisikö todella. Silloin sama nainen, joka sitten heinäkuussa soitti, kertoi hänelle mahdollisuudesta hakea sponsoroituun ohjelmaan. Myöhemmin hän täytti lomakkeen ja laittoi joka kohtaan Itä-Afrikan maita, paitsi kakkoseksi tuntemattoman Ghanan, koska siellä oleva projekti kuulosti niin kivalta.

Vai alkoiko kaikki jo silloin kun hän alustavasti ilmoittautui siihen aiempaan ohjelmaan josta sittemmin sai kuulla huonoa, sinä päivänä joskus keväällä kun hän yliopistossa oman tiedekuntansa kampuksella lainasi vahtimestareilta faksia lähettääkseen tietonsa, ja sydän hakkasi kun hän tajusi mitä oli tehnyt, elämänsä isoimman päätöksen?

Tai vieläkin aiemmin, kun hän itki sen yhden iltapäivän kotonaan, kuudentoista neliön yksiössä, taas jonkin yksinäisen opiskelupäivän jälkeen, tuntien olevansa niin täysin väärässä paikassa. Hän oli pari päivää aiemmin tajunnut, mitä halusi: lähteä vapaaehtoiseksi Afrikkaan eikä vaihtoon Italiaan. Lähteä Afrikkaan nyt eikä joskus opiskelujen jälkeen, koska emmehän me koskaan voi loppujen lopuksi tietää, kauanko edes elämme. Ja nyt hänellä ei ollut aavistustakaan, miten sen toteuttaisi, kaikki ohjelmat olivat niin kalliita ja hänellä ei ollut tuloja, joista säästää. Sinä päivänä kaikki oli tuntunut kaatuvan päälle, koko täällä olemisen turhuus, yliopistolla ihmisten keskellä pahimmillaan oleva yksinäisyys ja mihinkään kuulumattomuuden tunne. Hän itki iltapäivän ja päätti lähteä orkesteriharjoituksiin ihan vain siksi, ettei halunnut itkeä loppuiltaakin. Sinä päivänä harjoitukset pidettiin eri paikassa kuin yleensä, yhden tutun koululla. Hänen kysyessään kaverilta ohjeita paikan löytämiseksi tämä samalla kertoi hyvästä vitsistä, joka olisi nähtävissä koulun ilmoitustaululla. Orkesteriharjoitusten tauolla ei huvittanut hengailla muiden kanssa ja kertoa kuulumisia, joten hän lähti harhailemaan käytäville ja etsimään ilmoitustaulua. Vitsiä hän ei koskaan löytänyt, mutta löysi sen sijaan lapun, jossa  luki: Lähde vapaaehtoistyöhön Afrikkaan.

Tavallaan kaikki alkoi monta kertaa, ja tavallaan kaikkien tarinoiden alut ovat saavuttamattomissa, tai jos niitä etsii, jokaista polkua voi peruuttaa niin pitkään että pääsee omaan syntymäänsä, miksei vieläkin pidemmälle. Mutta siitäkin huolimatta, että oikeastaan mikään ei ala mistään, ja tarinat alkuineen, keskikohtineen ja onnellisine loppuineen ovat vain päässämme, kaikesta siitä huolimatta tällä tarinalla on yksi alku ylitse muiden, hänen suosikkialkunsa. Kohta, joka pistää esiin aina kun hän jälkeenpäin kelailee tapahtumia taaksepäin; joka muita selkeämmin tuntuu siltä pisteeltä, josta kaikki vääjäämättä johti siihen että, kuluneesti muotoiltuna koska niin se on, hänen elämänsä muuttui täysin.

Tuo alku oli vajaa vuotta ennen kuin hän lähti: sinä syksynä, kun hän tajusi että elämässä oli valtava aukko, tyhjyys jota mikään ei tuntunut täyttävän – paitsi hetkittäin. Ja koska niitä hetkiä oli, hän tajusi että oli mahdollista tuntea elämä täydeksi, miksi ei siis joka hetki? Silloin hän päätti alkaa etsiä sitä jotain, mikä tekisi elämästä täyttä, todellista – etsiä, vaikkei edes tiennyt mitä etsi. Se riitti, sillä kun hän kerran oli avannut oven ja huutanut ”tervetuloa!”, asioita alkoi tapahtua. Kuten jo todettiin.

Ne olivat ensimmäiset tahdit, ja alkusoiton rullattua eteenpäin melkein vuoden verran oven avaamisen aiheuttamalla imulla alkoi paljon enemmän, itse teos.

Sillä mitään näistä ehdotetuista aluista ei voi verrata siihen, kun hän ensimmäisen kerran astui ulos lentokoneesta Afrikassa, Ghanassa ja kuuma, trooppinen ilma tulvahti kasvoille, päiväntasaajan läpitunkematon pimeys ympäröi hänet ja sai kertaheitolla tajuamaan, ettei hän ollut nyt pelkästään toisella mantereella vaan kerta kaikkiaan toisessa maailmassa, toisessa todellisuudessa. Kaikki alkoi sinä iltana, kun hän seurasi tuntematonta mustaa miestä bensalta haisevaan taksiin, joka kuskasi hänet rähjäiseen hostelliin, jossa hän valvoi läpi ensimmäisen yönsä tietämättä edes, mitä seuraavana päivänä tapahtuisi. Kaikki alkoi niiden ensimmäisten kahdenkymmenen neljän tunnin aikana; kun hän istui ensimmäistä kertaa epäuskoisena trotrossa, puri nurkan poikki puolen litran vesipussista, istui sohvalla ja tuijotti toimiston kosteusvairioisia seiniä. Silloin hän siirtyi ”en ikinä selviä” -kuvitelmasta ”ehkä selviän, ainakin tästä hetkestä” -uskoon, siirtyi ensimmäisen askeleen jatkuvasta juoksemisesta kohti tässä hetkessä oloa, ensimmäisen millimetrin murto-osan täyseurooppalaisesta tavastaan olla olemassa kohti jotakin muuta, sopivasti välissä olevaa tapaa.

Vuosi sitten hän oli avannut oven, nyt hän astui siitä ulos.