Eating out

"Wow! This restaurant looks really nice!"
"So neat. Feels like Europe."
"Look at the menu! They have so many things... Spaghetti! I've missed spaghetti..."
"French fries!"
"For once something else than fried rice and chicken!"
"Ah, now I don't know if I want jollof rice like I planned or one of the European dishes..."
"Let's order."

"Yes?"
"I'd like to have spaghetti bolognese."
"We don't have it right now."
"Oh... Oh. Then I don't know... Okay. French fries with grilled chicken?"
"We don't have that, too."
"Ah. Then I'll just take jollof rice."
"We don't have that."

"What do you have?"
"Fried rice and chicken."


The lesson learned: usually you get the most delicious meal not in a restaurant, but in a friend's home, cooked outside by the fire. (Unless they happen to serve okro stew and that's the one dish among all the delicious local foods you happen to hate.) If you miss European foods, go to Kokrobite and pay or ass off - or just miss them and accept it. 

How she got back

Eleven months after returning to Finland, Salakka got a surprising chance to spend a week in Ghana. She took it, of course, and went back for a week. She hadn't planned to go this soon, and she was nervous - in vain. It was as if she'd never been away. It felt natural, it felt like home, it felt as if she'd gotten back a piece of herself she hadn't know to have gotten missing.

Then she came back to Finland, of course, and then things took some kind of a turn. Until this, she'd simply gone back to her Finland-life, busy and full of activities. Now she remembered her other life, and began to miss it.


It was pretty soon after her short trip that she realized something.
It was a late evening, she was laying on her bed, waiting for sleep. Her thoughts were flowing through her head, she was only half conscious. Then she kind of heard herself thinking:

...and then, when I don't have to stand these horrid Finnish winters anymore...

She stopped to look at the thought. (I have no idea what she had been thinking of before, it was only this line that stuck out from the blur.)

Wait a minute. "And then when I don't have to stand the Finnish winters anymore"? And when would that be? What am I thinking of?

And that was it, that was when it hit her, hard. In her heart, she had been living as if she was only in Finland for a while. But that was not how she had arranged her life. In practise, she'd been living as if she'd live in Finland for the rest of her life.

It was obvious she would have to do some re-thinking.


Yet, it was a full year later that she realised the obvious fact: She should go back to Ghana for not just a few weeks holiday, but for some months. To be there and see what it would bring.

It would be far too complicated to explain all the turns that followed, all the changes in plans to different directions. Despite of her decision, when she finally got to Ghana another 1,5 yrs later, it was a one-month holiday trip. But that's not the point; Ghana would make her re-realize what was supposed to happen.

The point is, she did return. Over 4 years after her first arrival, Salakka landed again on Kotoka International Airport.

Muistojen mössö

Toinen ikävöivä pyytää häntä kirjoittamaan taas Ghanan muistoja. Hän yrittää. Miksi se on hankalaa? Onhan niitä, muistoja. Hän voisi ehkä jo kirjoittaa siitä kun palasi Ghanaan, vuosia sen ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta sitten taas, tämä tarina jonka kertomisen hän jo aloitti, eikö se ansaitsisi täytettä ennen eteenpäin hyppäämistä? Muutakin kuin alkumuistot ja sitten kuvaukset tietyistä käänteistä, joista sitä paitsi hirveän moni näyttää liittyvän eurooppalaisiin ystäviin eikä ollenkaan niihin pieniin hetkiin, joita hän alunperin oli ajatellut tallentaa?

Ne pienet hetket. Niistähän se koostui - aina koostuu, siellä olo. Suuremmat käänteet ovat oikeastaan aika irrelevantteja kun muistelee kokonaisuutta. Tärkeintä oli pieni. Jokapäiväinen.

Vaeltaminen ruuhkaisessa Accrassa, jossa ei tiennyt missä katu loppui ja tori alkoi.
Tanssiminen kotipihalla lempibiisien tahtiin.
Taisteleminen silitysvuoroista sunnuntaiaamuna, kun kirkko lähestyi, työn alla oli kasa poikien vaatteita ja joku kodin vanhemmista asukeista (tai siis, aina se sama) piti silitysrautaa varattuna ainakin puoli tuntia.
Trotrot. Aina vain trotrot, joissa istuttiin hiki virraten. Vaikka kuinka suuri osa siitä yhdeksästä kuukaudesta varmasti meni trotrojen kyydissä.

Tai sitten odotellessa. Asemalla, kotipihalla, sairaalassa, milloin missäkin. Aina odotettiin. Se kuului asiaan, kuului kaikkeen. Tietysti myös häihin ja hautajaisiin, joita oli yhdessä vaiheessa kauhea suma. Eräänä päivänä mentiin ensin toisiin ja sitten toiseen, Salakka on unohtanut, kummat olivat ensin. Lastenkodin väelle oli vuokrattu minibussi, siis trotro, jonka kyytiin änkesi 32 ihmistä (he laskivat). Sitten ajettiin ensin toisiin juhliin, sitten toisiin. Jossain välissä heidän täytyi vaihtaa vaatteita, mutta hän on unohtanut senkin. Mieleen muistuu vain, kuinka jossain kohtaa tankattiin kenkeyä ja kalaa.

Kerran Salakka oli tulossa yksin trotrolla kotiin, ja se menikin eri reittiä kuin hän oli luullut. Hän ehti ajaa jonkin matkaa kotiristeyksen ohi ennen kuin tajusi asian. Hän jäi kyydistä eikä ollut varma, kuinka kaukana oli. Salakka kysyi muilta pysäkillä olijoilta, miten pääsisi kotiin, ja he opastivat hänet kirjaimellisesti kädestä pitäen oikean auton kyytiin ja vielä maksoivat matkan.

Sitten taas toisena kertana hän kysyi torilla joltakulta neuvoa, tädit tuppautuivat näyttämään tietä ja vaativat sitten siitä palkkaa, vaikkeivät olleet edes onnistuneet johdattamaan Salakkaa oikeaan paikkaan. Kaikella oli kaksi puolta. Aivan kaikella.

Noista pienistä hetkistä kirjoittaessa tuntuu, että hän kuvailee niitä aina uudestaan, toistaa itseään. Koska sitähän se oli: pieniä hetkiä päivästä toiseen. Kun yrittää muistella, suurin osa tarinasta on sitä - toistoa. Se voi olla kuulijalle (tai lukijalle) tylsää, tämä ei ole mikään jännityskertomus. Tämä ei ole oikein edes kertomus, koska niin epäselvä kuin sen alku olikin, keskikohtaa tai loppua ei ole lainkaan. Eikä siis näin ollen rakennetta. Ei draaman kaarta. Tarinaa, joka koostuu muistojen mössöstä, on vaikea kertoa.

Silti aion jatkaa, ainakin yrittää. Oli se sitten tarina ollenkaan tai ei.

Beach girl

Before Ghana, Salakka didn't like beach life. You know: laying on sand under the sun, sweating, with crowds of other people doing the same. It wasn't enjoyable. She didn't have the patience to keep sweating there long enough even to get suntanned.

In Ghana, it was a bit better, because of the Ocean. Even though the sun was too hot, the Ocean was worth it. Anyway, she often couldn't stand staying under the direct sunlight for very long, still, and maybe this was the reason she was a lot less suntanned than the other volunteers. And still, she was a little bit annoyed with the kind of beach life she saw in Accra: the crowds packed on the beach, tourists forcing themselves to stay on one spot, sweating. Was it really so great?

Then something changed. It was after 6 months in Ghana, and it was with Milla at first. She took Salakka to a smaller beach east of Accra, where it was quiet and there were no tourists. They bought fresh pineapple and lay in the heat. The sun was so bright that when she tried to take a pic of Milla, she didn't see what she was photographing (and ended up leaving out Milla's head). It was definitely too hot - but they simply didn't mind. They just went to swim, added sun cream and stayed there.

And suddenly it was wonderful.

There's no way to explain it. It was simply a change of attitude. Salakka let go of the need not to feel so hot, and instead of feeling uncomfortable, she tried enjoying the heat. And did. The sun was caressing her, and the Ocean was there ready to take Salakka on her arms any minute she felt like it.


The change was sealed when Salakka went on a two weeks travel in the end of her stay. The first place she got to was a small village called Busua on the west coast of Ghana. At the time, it was no tourist season and the village was practically empty. The beach was the most beautiful one Salakka had ever seen (or has ever seen since, writer's notice). She was alone and free to spend there whatever amount of time she liked - disturbed by no one. And it was then that she finally truly got hooked on the beach life at it's best.

It wasn't crowds packed on the same spot to sweat until they dropped. It was about enjoying the sun on her skin, feeling the presence of the Ocean, not having to hurry at all, to any place - simply being free to stop to enjoy that very moment.

Since then, Salakka was able to feel the same happiness, no matter how many people there were around, and even when the sea was not the Ocean herself. A year later in Finland, she rushed to the beach on the first hot day and ended up getting herself totally sunburnt, having stupidly thought "the Finnish sun coulnd't hurt her after Ghana". And 3,5 years later, when she headed on a trip to Cuba and Ghana, she told her mother what she looked most forward to, was the BEACH. Her mom laughed, surprised. She remembered her daughter as the one who couldn't stand beach life.

Tunnustus / Blog Award

Sain (tai Salakka sai?) tällaisen:




Kiitos Suvi! 

Palkinto menee eteenpäin Sesa Wo Subanin puolella, koska täällä ei ole sijaa selittelyille. Sen sijaan lupaan ihan kohta kirjoittaa lisää Salakasta, muuten en olisi palkinnon arvoinen.

*
Salakka's adventures got awarded. I'll pass it on via Sesa Wo Suban, cos this is no place for explanations. Instead, here I promise to soon publish another chapter of Salakka's story - to be worth the award.

Tulva ja sen seuraukset

Kylpyhuoneessa tulvi. Salakka ja Maria olivat olleet tunnin poissa; sen aikana vesi oli ehtinyt peittää lattian noin kymmenen sentin syvyisellä lammikolla. Luojan kiitos kylpyhuoneen lattia oli muuta huonetta matalammalla: vesi ei ollut ehtinyt nousta oven korkeudelle ja alkaa virrata sen ali huoneeseen.

Näin se tapahtui: Salakka ja italialainen Maria viettivät nyt päivät kahdestaan, sillä C ja Lilli olivat lähteneet, ja M kävi päivisin töissä toisessa saman projektin keskuksessa. Salakka oli etukäteen pelännyt näitä päiviä; hän ja Maria eivät olleet kovin läheisissä väleissä. Taannoisissa riidoissa Maria oli ollut Lillin ”leirissä” ja Salakka syyttänytkin tätä hänen ja Lillin välisen kuilun muodostumisesta. Nyt heidän piti viettää pitkät, hitaat päivät kahdestaan, kun pojat olivat koulussa.

Se sujui yllättävän hyvin. Maria ei ollutkaan ilkeä Salakalle, eikä hänellä ollut mitään syytä lietsoa erimielisyyttä. Yhtenä päivänä Salakka soitti musiikkia omalta läppäriltään, ja Maria alkoi kysellä, mitä biisejä sieltä löytyisi. Silloin Salakasta oli ensimmäisen kerran tuntunut, että he kaksi voisivat oikeasti tulla toimeen.

Tänään heidät oli kutsuttu kylään naapuriin, ja he olivat lähteneet. Ainoa vain, että he olivat unohtaneet kummallisen ilmiön, jonka olivat vasta huomanneet: heidän kylpyhuoneessaan oli tänään yhtäkkiä juokseva vesi. Innoissaan he laittoivat hanan valumaan, sillä ei voinut tietää, kauanko tätä luksusta kestäisi. Vettä ei tullut kovalla paineella, vaan valui suihkusta hiljakseen, ja he jättivät täyttymään valtavan tynnyrin, johon yleensä joutuivat kantamaan vettä pihalta hartiavoimin.

Ja sitten he lähtivät naapuriin ja unohtivat koko asian.

Kun he tuntia myöhemmin palasivat, Maria meni kylpyhuoneeseen ja kiljaisi luonteensa koko italialaisella (melo)dramaattisuudella: ”SALAKKAAAAA!!!”

Urakka tuntui epätoivoiselta, mutta siihen oli pakko tarttua. He ottivat vanhoista vaatteista revittyjä rättejä, joita yleensä käytettiin lattioiden pyyhintään, ja alkoivat luututa niillä vettä lattialta. Yhä uudestaan he väänsivät räteistä kallisarvoista lavuaariin. Se oli niin epätoivoista, että se sai heidät nauramaan.

Jos yhteinen musiikinkuuntelu oli ollut ensimmäinen askel, tämä oli toinen. Jonkun kanssa ei voi yhdessä mokata tuolla lailla ja sitten yhdessä luututa mokansa jälkiä ilman, että syntyy jonkinlainen side. Seuraavana viikonloppuna Maria pyysi Salakan hänen ja M:n mukaan rantareissulle. Salakka muisti, kuinka oli joskus vihaisena ajatellut, että hänestä ja Mariasta ei koskaan voisi tulla ystäviä. Nyt hän hymyili tajutessaan, että niin varma kuin olikin ollut, hän oli ollut väärässä. Tietoisuus siitä sai olon yhtäkkiä valoisaksi ja kevyeksi.

Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun Salakka ja Maria lähtivät Ghanasta ja osallistuivat vapaaehtoisten päätösleirille Saksassa, he olivat koko joukosta ne, joista oli tullut toisilleen läheisimpiä, kuin siskoksia. Niin läheisiä, että kun he kertoivat muille olleensa aikoinaan riidoissa ja pitkään puhumatta toisilleen, heitä ei uskottu.

Looking back

Salakka was in a bus.

The sunshine outside seemed in conflict with how cold she knew it was there. The snow was shining incredibly white under the sun. It was beautiful, but she closed her eyes.

Now she only felt the sunlight on her face, saw it through her eyelids. It made her feel good. Sun was sun. She imagined being in a trotro instead of this big, half-empty bus. Despite the men behind her babbling in Finnish, it was easy to picture.

The sunshine there with the heat. The sweatty t-shirt sticking to her skin. (For some reason, the thought of the shirt made her see the trousers, too: the ones with the half-length legs.) The car trembling on the dirt roads, people sitting close to each other, the hot air flowing in through the open window.

How she loved it. So much, that missing it was more a pleasure than it was painful.

She imagined being back there, going back again, and that's when she realized something.

Next time, it would be different. It would be the same, but the same time different. The times she had spent there were past now, something to look back to, something she'd always remember. All the visits she had made belonged to one era, and she could easily imagine her and the friends who had been there looking back to it all, years from now, with a wistful smile, "oh those were the days".

The times to come, being there in the future, would be something new. Not better or worse, just new.

She looked at the snowy scenery. She'd just have to wait a bit before finding out what was yet to come.

Mitä on vapaaehtoistyö?

Jälkeenpäin Salakka usein mietti, miten kuvata vapaaehtoisena olemista. Se oli, ja on, nimittäin todella hankalaa. Ihmisillä on niin paljon mielikuvia asiasta. Onneksi joku muu kirjoitti lähes täydellisen kuvauksen hänen puolestaan:

http://ghanainme.blogspot.fi/2013/02/vapaaehtoisuudesta.html

Salakan oman lisäyksen asiaan voisi muotoilla vaikka kuten hän eräässä kommentissa kerran tekikin:

Koko homman lahja molemmille osapuolille on, tai olisi toteutuessaan, se kulttuurien vaihto. Se, että minä olen sinua varten ja sinä olet minua varten, tässä hetkessä, ja maailmankuvat ehkä vähän venyvät ja laajentuvat. Niinä lukuisina hetkinä sen vapaaehtoistyövuoden aikana, kun meiltä odotetaan vain rahaa, tuo lahja jää saamatta puolin ja toisin. Mutta onneksi oli myös niitä hetkiä – usein ihan eri suunnassa kuin oli itse kuvitellut – jolloin sen lahjan sai ja pystyi antamaan.

Huonointa oli rahastuksen paine ja kuva ”valkoisista”, joille ei voinut mitään, ei vaikka yritti. Olen läheltä seurannut, miten pienen lastenkodin johtajat keräävät koko ajan rahaa yhä uusilta tahoilta, ja lasten elinolosuhteissa ei mikään muutu, kun taas johtajat itse esim. tekevät enenevissä määrin matkoja Jenkkeihin ja pistävät omat biologiset lapsensa kalliiseen yksityiskouluun… Tässä tapauksessa rahan lahjoittaminen pelkästään pahentaa tilannetta ja ruokkii johtoportaan ahneutta. Kenelle ”kannella”, kun vapaaehtoistyön järjestänyt järjestö on hyväveli-suhteessa lastenkodin johdon kanssa, eikä lopeta vapaaehtoisten lähettämistä ko. paikkaan, vaikka kaikki vapaaehtoiset valittavat samasta asiasta?

Mutta parasta oli ihmisten kohtaaminen, niiden ihmisten jotka myös halusivat kohdata minut ja jakaa sen hetken, antaa ja ottaa vastaan kulttuurienvaihdon lahjan. Pienen lahjan suhteessa kokonaisuuteen, ja kuitenkin niissä hetkissä kummallekin osapuolelle ihan valtavan.

Kyllä oma Ghanan aika samalla tavalla riisui pilviltä hopeareunat (vaikka kuinka ei ollut alunperinkään menossa pelastamaan maailmaa). Mutta kyllä se vuosi myös muutti kaiken minussa ja elämässäni erittäin hyvällä tavalla.

Selvästi koko vapaaehtoistyö-konsepti vain tarvitsisi kunnolla uudet raamit, puitteet, uudenlaisen suhtautumisen ja toteutustavan. Voisikohan koko termin muuttaa muotoon ”kulttuurivaihto” (joksi itse sitä usein nimitän, kun kysytään, mitä tein Ghanassa)?

Ehkä typerintä on juuri se kouluttamattomien teinien töihin lähettäminen. Missään työssä ei ole hyötyä täysin kouluttamattomista työntekijöistä, ei myöskään vapaaehtoistyössä – puhumattakaan sitten pudotuksesta vieraaseen kulttuuriin ilman rahkeita kunnolla hahmottaa, mistä on oikeasti, pitkän päälle apua (se ihmisten kohtaaminen) ja mistä ei (rahan antaminen).

Myöhemmällä lyhyellä vierailullani Ghanassa olen avustanut paikallisessa koulussa yhden luokan opettajaa pitämällä pienryhmäopetusta hänen luokkansa heikkoille oppilaille, koska minulla oli tästä paljon kokemusta oman työni parista Suomessa. En suostunut siis opettamaankaan koko luokkaa enkä korvaamaan ketään, mutta pidin tätä ns. tukiopetusta. Minulla on opettajan koulutus, ja uskon, että kun teemme jotain, mihin meillä on tarvittavat tiedot ja taidot, voimme oikeastikin auttaa. Jossain sairaalassa minusta ei tietenkään olisi hyötyä, ja samalla tavoin on aika naurettavaa laittaa kouluttamaton henkilö opettamaan, varsinkaan kokonaista luokkaa.

Kohtaaminen

Sillä hetkellä, kun Salakka näki lentokentän takahuoneessa nuhjuisella sohvalla istuvat Äidin ja Siskon, kaksi siihen asti täysin irrallista maailmaa yhtäkkiä kohtasi ja sulautui toisiinsa (joskin melkoisella järinällä).

Sitä ennen oli kaksi eri todellisuutta, joista kumpikin väkisinkin näytti toisen suunnasta katsottuna mielikuvitukselta, joiden välillä ilmeisesti oli ollut jokin hetkellinen madonreikä josta Salakka oli päässyt läpi, mutta jotka eivät mitenkään voineet olla osa samaa fyysistä maailmaa.

Nyt ne yhtäkkiä olivat. Se oli outoa ja suunnattoman helpottavaa.

Sitä ennen oli ollut monta hetkeä hikisellä lentokentällä sukulaisia odottaen, ennen kuin he olivat huolissaan soittaneet, viisumia ei voinutkaan noin vain ostaa kentältä niin kuin matkatoimistosta oli väitetty, Salakan täytyi puhua itsensä turvamiesten ohi takahuoneeseen, jossa huolestuneet perheenjäsenet istuivat.

Ensimmäinen ajatus oli, että heidän täytyi olla sairaita, noin kalpeita kun olivat. Salakka ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä. Hän oli varma, että tilanne selviäisi puhumalla, ja hän oli oikeassa. Viisumin hankkimiseen piti kuulemma olla kutsu, joten Salakka sanoi "Minä kutsun!" ja se riitti, ei tarvinnut edes lahjoa ketään. Viisumi tietysti maksoi puolet enemmän kuin etukäteen hankittu, mutta se saatiin, molemmille, mikä oli pääasia.

Heidän kävellessään ulos kentältä Äiti ja Sisko sanoivat ensimmäiseksi: "Sä olit niin rauhallinen." Salakkaa hymyilytti sisäisesti. Täälläolo sen oli tehnyt, ja jos ei olisi, elämä olisi varsin äkkiä käynyt sietämättömäksi.

Viikon aikana hän näytti perheenpuolikkaalle sen minkä ehti. Se ei ollut paljon, mutta Äiti ja Sisko olivat innoissaan. Täydessä trotrossa Äiti sanoi: "Isä ei ikinä jaksaisi tätä." (Salakka oli silloin samaa mieltä, mutta myöhemmin hän alkoi arvella, että Isästä voisi löytyä yllättäviäkin puolia.) Vaikka ehdittiin vain Accran lähimmälle rannalle, joka oli roskainen ja turistinen, valtameri vakuutti (no, se on valtameri). Torien kaaokseen vierailijat eivät ehtineet näin äkkiä tottua, mutta Aburin puutarhan tunnelma tehosi heihinkin. Paras konkreettinen asia oli silti vain saada näyttää tämä arki, tämä elämä, päivittäiset paikat, ja se kai noille kahdellekin eniten painoi.

Salakka valitti vierailun lyhyydestä, eivätkä Äiti ja Sisko ehtineet saada juuri väriä valjuihin ihoihinsa, mutta loppujen lopuksi yksikin päivä olisi riittänyt sen asian kannalta, joka oli Salakalle suurin ja merkittävin, suorastaan valtava. Se, että kaksi maailmaa saattoi kohdata ja yhdistyä. Oli suorastaan ihmeellistä, miten kahden läheisen saapuminen keskeltä Euroopan talvea sai sen aikaan, ja riitti.

Ja oli siinä sekin, että sai hetken keskellä raskasta vaihetta olla oman perheen kanssa. Vaikka he olivatkin tällä kertaa Salakan hoivissa eikä toisinpäin. Salakka oli aina ollut suht itsenäistä tyyppiä, mutta äideissä nyt on vain joku taika; kun on yksin vieraalla mantereella, ja sitten oma äiti saapuu käymään juuri hankalimpien aikojen päätteeksi, ei iällä ja sellaisella ole kauheasti merkitystä; ja sehän on hyvä, sillä se oli voimauttavaa. Ja pikkusiskon piristävä mukanaolo tehosti vaikutusta merkittävästi.

Viikon päästä selviteltiin taas viisumiasioita puhumalla ("sen olisi pitänyt olla kahdeksan eikä seitsemän päivää", no, ei se sitten taaskaan haitannut) ja sanottiin näkemiin. Neljä kuukautta jäljellä.

Huomio/Note 2.

Kommenttiasetukset olivat jostain käsittämättömästä syystä jääneet niin, että vain "rekisteröitynyt käyttäjä" (mitä ikinä tarkoittaakaan) voi kommentoida. Asia on korjattu. Nyt pitäisi kenen vaan pystyä kommentoimaan. (Sanoinhan, etten ole hyvä näissä modailujutuissa...)

*

For some reason, the settings of this blog were preventing un-registered visitors from commenting. This has been fixed, now anyone can write a comment. I'm not good with this kind of stuff...!

Välihuomio / Note

(In English below)

Tämä ei ole nyt Salakan tarinaa, vaan kirjoittajan välihuomautus.

Blogin tilastojen mukaan täällä käy jonkin verran eri ihmisiä. Virallinen lukijalista on kuitenkin lähes tyhjä, eikä kommentteja juurikaan tule. Kirjoittajana minua luonnollisesti kiinnostaisi tietää, keitä kaikkia täällä käy ja mitä tästä tarinasta ajatellaan. Ottaisin mielelläni vastaan palautettakin teksteistä.

Tämä on siis rohkaisu: blogia saa toki lukea incognito ja hiljaa pysyen, enkä lopeta kirjoittamista, tuli virallisia lukijoita tahi kommentteja tai ei. Mutta ilahdun, jos ilmoitatte itsestänne! Lukija-napikka pitäisi löytyä sivun alalaidasta (joo, tiedän, se on piilossa, mutta olen huono tämän sivun modaamisen kanssa) ja kommentteja, olivat ne sitten anonyymejä moikkauksia, tuttujen tervehdyksiä tai rakentavaa kritiikkiä, otetaan ilolla vastaan!

Salakan tarina jatkuu joka tapauksessa taas pian.

*

This is not a new chapter for Salakka's story, but a note from the writer.

I've noticed that there are quite a lot of people visiting this page, but I don't know who they are and what they think. So, please feel free to write a comment, I'll be happy about a 'hello' as well as real feedback on my texts.  Just because I'm interested! You are also welcome to keep reading in silence, and the story will continue soon, with or without comments!

Milla

Milla was a Norwegian girl, who appeared out of nowhere one sunny day.

First, Salakka thought she might be another volunteer – so often some american short-term visitors came to the Home and wanted to do something small with the kids (this save-the-world-in-one-day -volunteerism is a pretty absurd phenomenom, by the way, but doesn't really belong to this story). Anyway, Milla turned out to be a student, who was doing research for her degree in the university. She was hoping to interview the boys in the Home.

That day, the other girls had gone somewhere, and Salakka was showing the place to Milla and took her to the pastor to explain what she wanted. They immediately got along together (Milla and Salakka, not the pastor) and Salakka was happy when Milla said she'd come back soon to continue on her research.

Milla was the best thing that had happened for some time. She was, shortly, great. She had come to Ghana with her one-and-a-half-year-old son, whose dad was Nigerian, for six months. They had made it very well on their own here, and had got to know a lot of people. They were now renting a room from a lady not far from the Home. Which was also great. A lot of beach days, drinks at the nearby Spot, good talks and shared moments were yet to come.

Milla was strong and free. It was easy to talk with her about pretty much anything and her attitude towards life made Salakka feel good too. Milla was understanding and positive about things, but the same time she was clever, critical in a healthy way, and not afraid to speak frankly. Somehow, she reminded Salakka of her own strong and positive self, which had at some moments been buried under all the heavy things.

It was with Milla that Salakka found a nice beach she hadn't been to before, and with Milla she tried to go to a yoga lesson of which she had seen an ad on the roadside. It was with Milla that she talked about life, people, things they couldn't understand here, about big and small stuff. With Milla she laughed on things and, occasionally, cried about others. They didn't even meet all that often, but they became close, and they had a lot of fun.

She laughed when Milla was annoyed with a local guy questioning them at the busstop and told the man they were from Croatia. Milla laughed at her, when she got furious to the man who had told them about the yoga lesson and given a wrong time – on purpose, Salakka claimed, wanting just to meet white girls (the man was laughing, too).

They also looked at the culture here in a similar way, and so they were able to share points of view and understood each others' experiences. Also when it came to people and relationships, they got each other well, and shared thoughts and feelings about, for example, men.

When Salakka was sick, Milla was the one who came with a taxi to take her to a good, private hospital she knew. And to Milla she called, when she realized it was May Day's eve, a big party in Finland.

”It's May Day tomorrow! Klara vappen!”

”What?”

”Don't you celebrate it in Norway?”

”No.”

”Well, anyway, that's when Finnish people go out and get drunk.”

”Let's go and get drunk!”

”Yeah!”
”Only, I might not get a baby sitter...”

”And I don't think I can drink while I'm still on malaria medication...”

They didn't go out that night, and they never got drunk together. But she had Milla to call on May Day's eve, and that was something. That was a lot.

Ikävä

Tammikuussa, paljon ennen Millaa, Salakalla oli ikävä Suomeen (mikä oli erittäin ymmärrettävää) ja hän kirjoitti päiväkirjaansa. Näin:

Minulla on niin koti-ikävä, että tulin Max Martiin, ostin supermarketista Snickersin ja nyt istun yläkerran coffee shopissa juomassa cokista. Odotan E:tä, varmaan aika kauan, se tulee ehkä joskus yhden aikaan lounasseuraksi. Voisinkohan vain istua tässä kahvilassa kaksi tuntia ja tuhlata rahat (5 cediä) pikkusyötävään? Suomessa meni helposti 10 tai 15 euroa jos pitkään kahvitteli. Voisin lähettää E:lle viestin "can u tell me how's your schedule" ja leikkiä että elämä on taas vain leikkiä, jossa isoin ongelma on ettei ole rahaa lomamatkaan tai että pitää hakea tenttikirjat. Se, ettei ole aikaa nähdä jotakuta tarpeeksi kun on taas liian monessa mukana. Ei se, ettei tiedä tapaako toisen uudestaan 2kk, 6kk vai 12kk jälkeen ja toimiiko mikään silloinkaan koska se sattui syntymään kehitysmaahan.

"Kehitysmaat." Kehitysmaat my ass. Eurooppa on kuin Pohjanmeri verrattuna Atlanttiin, pieni vähemmistö maapallolla ja sanelee silti kuka on tarpeeksi hyvä ja kuka ei. Ja USA nyt on yksi muovinen jättiläinen, valtava puhallettava Barbara joka paisuu ja vie muilta elintilaa antamatta mitään takaisin, ja jos sen poksauttaa se on sisältä tyhjä, tai ehkä täynnä myrkyllistä kaasua.

Pyysin yhteisöllisyyttä, pyysin rakkautta, pyysin merkityksellisyyttä, ja sain, sain kaiken. Jos avaat silmäsi kokonaisuudelle, jos näet sekä hyvän että pahan, silloin myös saat kaiken - sekä hyvän että pahan. Jos aluat suurta onnea, saat myös suuria vaikeuksia. Ja olen minä kiitollinen, niin valtavan kiitollinen siitä että saan olla hereillä, elossa. Välillä on vain niin kamalan vaikea olla. 

Elämä kantaa, sanoi siskoni, luota siihen.

MINÄ KAIPAAN sitä että voin kadota kaupunkiin, sulautua ihmisjoukkoon, olla osa sitä. Kaipaan sitä tunnetta, kun istuu aamupäivällä kahvilassa ja on puolihiljaista, koska kaupunki noudattaa rutiinejaan ja suurin osa ihmisistä on töissä - työpaikoillaan, firmoissa, virastoissa, laitoksissa. Kaipaan sitä, kun menen kauppaan ja valitsen mitä haluan ja maksan ostokseni nopealle, Valintatalo-paitaan pukeutuneelle nuorelle myyjälle. Kaipaan sitä, että voin tehdä heräteostoksen ja maksaa sen kortilla, ja sitä kun sunnuntaiaamuna kirppiksellä on kymmenittäin samanhenkisiä kiertelijöitä. Kaipaan sitä, kun menen asioimaan toimistossa ja hoidan asiani asiaankuuluvan asiallisesti tiskillä. Kaipaan sitä, että voin kävellä tai pyöräillä meren joen tai järven rantaan mihin kohtaan haluan.

Vaikka halveksun omaa maanosaani ja sen asukkaiden asenteita, olen samalla niin EUROOPPALAINEN että sattuu, Ja vaikka häpeän sitä, olen myös ylpeä siitä. Minä rakastan pikkuasioita eurooppalaisuudessani, ja niitä minä ikävöin. Kun menen kotiin, haluan avostaa eurooppalaisuuttani ja samalla pysytellä kriittisenä sen suhteen, muistaa maailmankansalaisuuteni, enkä enää koskaan kuvitella olevani kenenkään yläpuolella. 

Ihmisen pitäisi ymmärtää, että kaikki on yksi ja me olemme osa kokonaisuutta. Mutta jokaisella osalla on juurensa eikä niitäkään saa unohtaa. Minun juureni, minun kotini on Euroopassa. Ja minulla on ikävä kotiin.

Se oli kipeän hetken tajunnanvirtaa, osittain pelkkää tunnetta, mutta tunteethan on vain otettava sellaisina kuin ne ovat. Ja ehkä siinä oli jotain, mikä oli myös totta.

Hiiriä ja ihmisiä

Salakan ja Lillin riiteleminen alkoi joulun aikaan ja liittyi jotenkin siihen, että joukkoon oli liittynyt uusi italialainen vapaaehtoinen, joka muutti porukan koostumusta, ja varmasti myös siihen, että oli asuttu kolme kuukautta samassa huoneessa ja tunnelma alkoi käydä tiiviiksi. Johtui mistä johtui, sillä hetkellä se tuntui liian rankalta, kerta kaikkiaan liialta. Oli muutenkin niin paljon uuvuttavaa. Sellaista, mistä alkoi vasta tajuta, miten vähän sitä ymmärsi ja miten vähän sille voi tehdä. Sellaista mikä sai ikävöimään Suomea, ja vaikkei Salakka olisi missään vaiheessa jättänyt hommaa kesken, tuolloin hän olisi halunnut Suomeen vain hetkeksi, lomalle. Vetämään henkeä.

Se ei tietenkään käynyt päinsä. Sen sijaan hän riiteli Lillin kanssa, itki, tunsi olevansa yksin ja aivan avuton. Kaikkein pahinta se oli tammikuussa, tietysti. Aivan riippumatta siitä, missä Salakka oli ja millaisessa elämäntilanteessa, tammikuu oli aina vuoden vaikein kuukausi. Nyt se oli erityisen vaikea, vaikkei ollut edes pimeyttä ja loskaa. Kaiken lisäksi C, saksalaistytöistä se jonka kanssa hän pystyi edelleen jakamaan asioita, myös ongelmia, lähti kuukaudeksi reissaamaan. Salakka oli kauhuissaan. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, miten selviäisi.

Hän selvisi hyvin. Eiväthän neljä eurooppalaista vapaaehtoista olleet ainoat ihmiset hänen ympärillään. Hän teki sen, mikä oli luontevinta: katsoi ympärilleen ja lähti liikkeelle.

Hän alkoi tutustua naapurin Akosuaan, joka oikeastaan aluksi pyysi häntä auttamaan opiskelemisessa. Akosua oli 18-vuotias, mutta joutunut aikoinaan jättämään yläasteen kesken, koska aika meni torilla töissä äitiä auttamassa. Akosua kuitenkin toivoi voivansa vielä jatkaa koulua ja nähtyään Salakan kertaamassa yläasteen asioita pojan kanssa, joka oli vasta tullut Kotiin ja jolla ei vielä ollut koulupaikkaa täällä, hän tuli kysymään Salakalta, voisivatko hekin joskus opiskella yhdessä.

Salakka suostui heti, jo sen vuoksi, että oli kaivannut uusia ihmisiä elämäänsä ja tekemistä iltaisin. Muutamana iltana hän ja Akosua tekivät vähän jotain tehtäviä. Sitten he alkoivat lähinnä vain jutella ja aika pian opiskelu unohtui. Heistä tuli ystäviä.

Loppujen lopuksi Salakka ei jäänyt ilman eurooppalaisiakaan kontakteja. Järjestönsä leirillä hän tapasi tytön, joka myös asui Accrassa ja jonka luona Salakka kävi muutaman kerran, mikä oli samalla lailla piristävää kuin kesällä viileässä järvivedessä uiminen: tuntui kuin olisi herännyt henkiin, saanut oman tilansa takaisin. Muisti, miltä tuntui olla elossa.

Ja sitten oli tietysti Milla.

What it means to feel home

When did she first realize this place felt like home? That she really felt home here? When did she really comprehend it?

It must have happened little by little. Kakra kakra, in twi. Of course there was the time in the beginning when she was simply falling love with everything and thought she'd never been so happy in her life. And of course there was the time after that, when things started to feel really hard and she started getting an idea of how little she could actually understand about how things were under the surface and how little she'd get to know about it during this short 9 months, and how little she would ever be able to understand it. And then there was the point when it all had just become her life, so that she couldn't imagine going to Finland and explaining "how it was in Ghana", because it wasn't "An Experience" or "An Adventure" or anything, anything else than her life, and how can you explain your everyday life to someone who's expecting to hear about adventures and exotic experiences?

But I guess what matters is, there were a lot of moments during all those times when she felt it would be natural for her to live here, maybe more natural than to live in Finland.

I don't know if that's enough to say she would have realized, comprehended what it meant what she was feeling. She simply felt that way.

I don't know if she still fully understands what it means to feel that way.

But what I know is, she had to come back to Finland, she had to stay there for years, and then she had to return to Ghana to really get hold of this feeling. To take it seriously. To start listening to it.

And that's another chapter of the story.

Toothbrush

Salakka was buying a toothbrush.

It was for one of the kids. Let's call him Boy Number One, cos that's actually what he really was for Salakka.

Boy Number One liked to talk and sing, and he liked to do it loud. He was social and positive, but also  had a strong mind and wasn't afraid to show his opinions. So, a bit like Salakka herself, maybe. And now she had promised to get him a toothbrush.

She went to Madina Market, of course. One could buy anything there. (Anything except tampons and real coffee, that is.) And there was a small shop for almost every item alone, it seemed: one for bags, one for flash lights (ok, lights et cetera), one for cell phones, one for local fabrics. Many for toothbrushes.

They weren't actually even shops. Toothbrushes and -pastes were sold from carriages pushed by men who walked up and down the chaotically full streets. It wasn't difficult to locate one of these toothbrush sellers and start bargaining.

When she had bought a toothpaste for herself, Salakka had done her best to get not the obruni price but the real, local one. In this case, she didn't have to bargain a lot after all: the brush prices were down enough for her already. The problem appeared to be finding a soft toothbrush. All of them seemed to be the hard ones, and Salakka knew how horrible it was to brush with one.

"It has to be soft! It's for a child!"

The man kept searching the huge pile of brushes and finally found a soft brush. Salakka paid, thanked and found her way to the tro-tro station and home, where, in the afternoon after school, she delivered the brush to Boy Number One.

He looked at it and frowned.
"It's soft!"

It was in vain to try and explain it was good for children's gums to use a soft brush. It had to be hard for Boy Number One, a soft one would not do. In the end, it made sense. Here, everyone's teeth were so strong, why wouldn't the gums be, too? And anyway, Ghanaians were used to a bit harder things than the Europeans.

Later, Salakka got a new brush for her Boy Number One.
A lot later, four years to be exact, she was spending her holiday in a small village on the west coast of Ghana, and needed a new brush. She went to the village's only shop that sold brushes and, knowing what she wanted, specifically told the shop owner that it had to be a soft one.

"This is a soft one!" sweared the man. Salakka paid, thanked and found her way back to the guest house, where, brushing her teeth, she found out the brush was extremely hard. Maybe she could have guessed it from the text on the cover that said in huge letters: HARD.

Salainen puutarha

Aburin kasvitieteellinen puutarha oli kupla maailmassa.

Ghanassa ei ole koskaan hiljaista, mutta puutarhassa oli. Hiljaista, rauhallista, ja jos ei nyt viileää, niin vähemmän kuuma kuin muualla. Ja siellä oli kaunista.

Puut olivat valtavia, vihreää kaikissa sävyissä. Bambut ja kaakaopuut pienempiä, maassa kasvoi mimosaa, joka meni kippuralle kun sitä kosketti sormella. Tuoksui samalta kuin sellaisissa kasvihuoneisiin rakennetuissa trooppisissa kammioissa, joissa lapsena joskus kävi äidin ja serkkujen kanssa. Mutta tämä ei ollut kasvihuone, tämä oli todellista.

Ennen kaikkea oli aikaa ja tilaa. Hetki olla rauhassa. Salakka rakasti Ghanan yhteisöllisyyttä, sitä ettei oltu eristyksissä toisistaan, ei oikeastaan koskaan yksin, mutta Euroopassa kasvaneelle se on aina myös rankkaa. Aikaa täällä kyllä sai ottaa kun ei koskaan ollut kiire, nyt se sai uuden ulottuvuuden, oli myös tilaa hengittää syvempään.

On kai sama, missä ihminen on, silloin tällöin hän tarvitsee kevennyksen: sen hetken ja tilan, jossa voi päästää irti painavista asioista ja vain nauttia kauneudesta ja rauhasta. Aburin puutarha oli paikka, jossa taakat irtosivat Salakan harteilta itsestään ja leijuivat pois. Ei siis kai ihme, että siitä tuli paikka johon hän palasi vielä monesti tuon yhdeksän kuukauden aikana.

Ja itse asiassa myös sen jälkeen. Neljä vuotta myöhemmin joulukuussa hän palattuaan Ghanaan halusi tietysti palata myös sinne. Siitä vielä puoli vuotta eteenpäin puutarhaa ympäröivä kylä oli kahden ja puolen kuukauden ajan hänen kotikylänsä.

Joulu

Toisiinsa kietoutuneet tottumisen kuukaudet johtivat jouluun.

Tutuiksi eivät tulleet vain yksittäiset, rajattavissa olevat asiat ja ilmiöt, vaan myös maailma joka käsitti täysin aiemmasta poikkeavat värit (kirkkaat ja selkeät), äänet (koskaan ei ollut hiljaista), hajut (älä valita mistään ennen kuin olet käynyt torilla Afrikassa) ja maut (Länsi-Afrikka on oma maailmansa). Koko aistittavan maailman ihana sekamelska.

Ne kuukaudet olivat ihania, iloisia, huimaavia, hauskoja, mutta myös rankkoja, omille jaloilleen pakottavia, uuvuttavia ja yllättäviä.

Joulu oli vain vaikea.

Katsokaas, Salakka oli aina rakastanut joulua. Joulu oli perheen ja lähimmäisten aikaa, hiljentymisen ja rakastamisen ja arvostamisen aikaa, perinteiden ja yhdessäolon aikaa. Ja Salakka oli kuitenkin vasta 22-vuotias. Ei ollut niin helppo päästää irti siitä kaikesta ja ottaa joulun sanoma jotenkin universaalina asiana, vaikka olikin alkanut saada henkisistä asioista jotain irti noin ylipäätään.

Joulunalusaikaan liittyi kyllä paljon antoisaa ja hauskaa. C oli myös jouluihmisiä, joten hän ja Salakka organisoivat monta juttua: kynttilöitä ja jouluvalot huoneeseen (toisesta Accran kahdesta eurooppalaisesta supermarketista törkeän kalliilla), joululahjavaihdon vapaaehtoisten välillä (kaikille arvottiin, kenelle ostaa lahjan - niin monta kertaa uudestaan, ettei kukaan saanut itseään), ja mikä (Salakan ja C:n mielestä) parasta: JOULUKALENTERILAATIKON, johon jokainen laittoi vuorollaan jotain sille, joka oli seuraavana sen avausvuorossa.

Paha vain, että Lilli ja M eivät olleet yhtään niin innoissaan joulusta. Heitä näytti lähinnä ärsyttävän Salakan ja C:n puuhastelu ja joululaulujen laulaminen, kuten tietysti myös kirkossa kasvava jouluriemu. Harmi, jonka kaikki vapaaehtoiset jakoivat, oli kotona alkanut taloudellinen painostus. Yhtäkkiä heidän oletettiin järjestävän koko lastenkodille "aarteenetsintä", jossa jokaisen piti saada jotain. Kyseessä ei ollut halpa tikki, ja vaikka se päätettiin toteuttaa yhteistyönä, projekti ei tuntunut kovinkaan vapaaehtoistyöltä.

Ghanalainen joulu, yksi meluisa juhla muiden joukossa, ei tuntunut joululta. Koko joulukuu oli Accran ennestään uskomattomassa ruuhkassa aivan oma lukunsa. Ilmapallot ja joululaulujen reggae- ja popversiot vielä menivät. Jouluaattona kaupungilla käynti (niitä typeriä aarteita varten) ja taksissa istuminen käsittämättömässä ruuhkassa saivat aikaan vain olon, ettei nyt ollut joulu, vaan jokin aivan tavallinen päivä.

Aattona syötiin eurooppalaista ruokaa, organisoitiin kaikkia ärsyttänyt aarrejahti ja kirkkoiltiin. Salakka oli yksinkertaisesti toivonut liikaa eikä voinut kuin pettyä. Suurimmaksi osaksi hän vain ikävöi kotiin; aattoiltana vapaaehtoisporukalla istuessa hän ei pystynyt edes laulamaan kotimaista laulua itkemättä, ja paras hetki oli puhelu kotiin, jonka aikana hän nauroi isänsä ja setänsä Singstar-vedon kuvaukselle ja jonka jälkeen tyhjyys oli entistä suurempi.

Ja joulun jälkeen seurasi toisenlainen sumu, jossa värit ja äänet ja jopa yksittäiset hetket tekivät tilaa voimattomalle syvyydelle, josta joutui omin käsin raahautumaan ulos, koska oli pakko. Mutta siitä olisi liian uuvuttavaa edes yrittää kertoa muuten kuin erikseen, omana lukunaan.

The Blurred Months

How to explain the three months of getting-used-to-it-all?

The months Salakka later remembers as a beautiful blur of people, places and moments, not at all as a clear, continuing story with chapters and causalities. In her memories, there is the scary, yet charming beginning, all the first times. And then there is the time later, when she already felt like home. In between them - only the blur, like someone put those months in a washing machine and the linearity was lost for good.

What she got used to, were things like this:

Heat - she didn't stop sweating, she got used to sweating all the time.

Markets had nothing to do with European supermarkets, of course. Here, market meant what it has meant originally: a wide area outside, full of small shops, stalls, sellers and even more people buying it all. There was literally everything from vegetables and meat to crabs and clams (still alive); from African fabrics to European clothes and shoes (mostly second-hand but also new); from local hand-made bracelets and beads to tat imported from Asia. It was completely chaotic, always too hot to breathe and, when Salakka got used to it, always as great to go there: to sink in the crowd and become a part of the chaos.

Hospitals were also something not western at all. The nearest hospital, the public one for this area, looked like a farm house when Salakka first saw it. She waited to get a hospital card, then to get to the nurse, then for the doctor, then to the pharmacy, then to pay for it all and finally to the nurse again. It always took at least three hours, usually five, and she had to go often, not only for herself but also to accompany some of the boys or other volunteers. Soon, the nurses and doctors in the local hospital knew her and asked: "Are you still here? When will you go to your country?". She sang local song with the nurses, making an twelve-year-old boy she had brought to check-ups totally embarrassed. She got a lift back home in her doctor's Volkswagen Beetle. And whatever health issues she had, they were finally solved, cured and healed.

Small adventures could happen anywhere, anytime. If it was raining heavily, it might suddenly be impossible for the guests to leave, so they had to start arranging a place to sleep (in total darkness of course, since the light was always off when it rained). Getting taken to a wedding and ending up serving food. Taking M to hospital when she was really sick, waiting for hours not knowing what was wrong with her. Being guided to a pharmacy by a local woman, passing through dark alleys that were actually too small to even be called alleys. Wandering in the center of Accra or in the chaos of the trotro-stations, asking the way from strangers several times, and always finding it finally, of course. Sitting in Auntie Yaa's room, massaging her, listening to what kind of men they should take (this could be quite an adventure, since Auntie Yaa was not shy to talk about everything).

There was a totally different way to do almost everything. There were many times when she laughed at something someone did, because people simply acted so different in so many situations. She also discovered this was a culture not at all as straight-forward as the European ones. There were things that were supposed to be kept undercover. For example, there was the time when C wanted to bring her rastafarian friend to visit the Home. She asked the pastor, if the guy could sleep one night there, since they hadn't found a room from a guest house. The pastor said yes, but later in the evening one of the small boys came to ask Salakka to talk to one of the big boys. What the guy had to say was: the pastor didn't want the rastafar to be in the church service on Sunday morning so the people would see him, so Salakka (as the "big sister") had to tell C to tell her friend that he had to leave at dawn. Outside there was a sign board saying: "A church where everybody is somebody".

The people she now lived with became essential. It's amazing how one can get so used to the people around, it starts to feel absurd, almost impossible to imagine living with the ones we knew before, the ones waiting back home. This is what makes it scary to think about going back, what brings the nightmares.

Like the one in which she was suddenly in Finland for a distant relatives' funeral. She was worried about when she'd get back to Ghana, but her family didn't listen to her questions about returning, no more than her stories from Ghana. She woke up feeling horrible, thinking she was in Finland, wanting to go back.

When she realized she was still in Ghana, the relief was incredible.

A New Life

First time in a trotro. First time at an African market. First time by the ocean. First time washing by hand, first time eating fufu and goat meat, first time at the dressmaker. First time experiencing an African thunderstorm (Salakka and M were sitting on the floor, holding each others' hands, too scared to sleep).

Life was suddenly so full of first times, beginnings, new things, it was as if having been born again. Like having to learn how to walk, how to speak, how to eat all over again.

It was great. As if ten thousand kilos had been lifted up from shoulders, all the old things - replaced by ten thousand new things to learn, which was interesting, satisfying, rewarding, and gave you a 100% guaranteed good night sleep after every day.

Salakka and the German girls, M and C, got to know the places, the habits, the people; the kids, the "big boys", Auntie Yaa, each other. C was the calm one, who didn't easily reveal her feelings, but could tell a lot of interesting and surprising things about herself in a long conversation. She had been to Togo before this, and African life was not as unfamiliar to her as it was for the others. Still, she also was new in Ghana and new in this home.

M was quiet yet emotional, and for her, being here was a big shock. It was hard for her to get used to living in a religious home, having to be home by a certain time in the evenings, not being allowed to live as freely as in Europe. But she had the warmest heart: she had a real calling to work with disabled people, and she was the one who cared for the animals like dogs and cats, which were not treated as nicely as the pets in Europe.

And then there was Salakka, the most talkative, also emotional and a bit lost with the new life in Ghana, but the same time quick-adapting and motivated to learn how to survive. Sometimes she was afraid to be too bossy, talking too much about herself, bringing too much of her own ideas for the work with the boys in this home. But the same time she felt good, free (despite the curfews etc) and that she was exactly in the right place.


The kids were another chapter. The youngest one, shy and funny at the same time, who spoke maybe three words of English and thus was not yet ready to start school. The five school boys: the joker; the enthusiastic; the attention-craving; the polite one and the one who was difficult to get close to, him having been so attached to some of the former volunteers who were now gone. Salakka found herself feeling it was not hard to love these boys - it might be a lot harder to depart from them in next June.

There was also a girl living with Autie Yaa who was part of their group. The teenagers were not officially part of their work, but if some of them needed a hand with homework, they wouldn't mind helping. The big boys, young adults still living here while studying or looking for work, were more likely to be their friends, at least some of them.


Pretty soon it became clear Auntie Yaa would be an important part of their lives here. She might have seemed scary on the first day, but later Salakka understood it was probably just one of her bad days, or maybe she, too, missed the volunteers who had just left her. After all, the volunteers were her daughters; her only daughters. Salakka, M and C were to be the next ones.

She brought them more dishes - plates, spoons, cups. "Take it to your room!"
She gave them eggs, bread, margarine and jam for breakfast. "Keep in in your room!"
She appeared with a huge sack of rice. "Take it to your room!"

It was funny, considering the size of their room. But then again, it was better to keep the things in than leave them in the kitchen - no matter how strict the rules might be, if someone was hungry, it wouldn't really matter who had put the food there, and there were many hungry mouths around.


After a month, they got another volunteer to stay in their room. Lillian, or Lilli as she wanted them to call her, was from Austria and had a great sense of humour. She loved the "take it to your room" -thing, and pretty soon she and Salakka had a long list of other possible ways to use it.

The arrival of Lilli also cleared out how they would work. M and C would spend their days in the home for the disabled people, as Salakka and Lilli would stay home and work with the boys, planning program for them after school to practice school subjects, learn other things or just spend time together.

On Lilli's second day, Salakka was the one who was supposed to take her to the office of their organization to sort things out. A month ago, she had sat in a trotro, unable to understand how things worked - and how she'd ever be able to survive here. Now, she took Lilli to the road side, where they picked a car to a bigger junction, where they picked another car to 37 station, where they picked another car to the office. Salakka remembered the name of the bus stop, the right road to the office (after a short thinking), the right gate to the right house. In the burning sunlight, they made all their way to the office, and though she didn't say it to anybody, Salakka felt a deep happiness; happiness for having learned everything it took to live the every-day life, gotten used to that life, and simply being able to live it so smoothly, so naturally, without a feeling of surviving anymore. She felt happiness for living here.

And it had only just begun. There were eight more months to come.