Tulva ja sen seuraukset

Kylpyhuoneessa tulvi. Salakka ja Maria olivat olleet tunnin poissa; sen aikana vesi oli ehtinyt peittää lattian noin kymmenen sentin syvyisellä lammikolla. Luojan kiitos kylpyhuoneen lattia oli muuta huonetta matalammalla: vesi ei ollut ehtinyt nousta oven korkeudelle ja alkaa virrata sen ali huoneeseen.

Näin se tapahtui: Salakka ja italialainen Maria viettivät nyt päivät kahdestaan, sillä C ja Lilli olivat lähteneet, ja M kävi päivisin töissä toisessa saman projektin keskuksessa. Salakka oli etukäteen pelännyt näitä päiviä; hän ja Maria eivät olleet kovin läheisissä väleissä. Taannoisissa riidoissa Maria oli ollut Lillin ”leirissä” ja Salakka syyttänytkin tätä hänen ja Lillin välisen kuilun muodostumisesta. Nyt heidän piti viettää pitkät, hitaat päivät kahdestaan, kun pojat olivat koulussa.

Se sujui yllättävän hyvin. Maria ei ollutkaan ilkeä Salakalle, eikä hänellä ollut mitään syytä lietsoa erimielisyyttä. Yhtenä päivänä Salakka soitti musiikkia omalta läppäriltään, ja Maria alkoi kysellä, mitä biisejä sieltä löytyisi. Silloin Salakasta oli ensimmäisen kerran tuntunut, että he kaksi voisivat oikeasti tulla toimeen.

Tänään heidät oli kutsuttu kylään naapuriin, ja he olivat lähteneet. Ainoa vain, että he olivat unohtaneet kummallisen ilmiön, jonka olivat vasta huomanneet: heidän kylpyhuoneessaan oli tänään yhtäkkiä juokseva vesi. Innoissaan he laittoivat hanan valumaan, sillä ei voinut tietää, kauanko tätä luksusta kestäisi. Vettä ei tullut kovalla paineella, vaan valui suihkusta hiljakseen, ja he jättivät täyttymään valtavan tynnyrin, johon yleensä joutuivat kantamaan vettä pihalta hartiavoimin.

Ja sitten he lähtivät naapuriin ja unohtivat koko asian.

Kun he tuntia myöhemmin palasivat, Maria meni kylpyhuoneeseen ja kiljaisi luonteensa koko italialaisella (melo)dramaattisuudella: ”SALAKKAAAAA!!!”

Urakka tuntui epätoivoiselta, mutta siihen oli pakko tarttua. He ottivat vanhoista vaatteista revittyjä rättejä, joita yleensä käytettiin lattioiden pyyhintään, ja alkoivat luututa niillä vettä lattialta. Yhä uudestaan he väänsivät räteistä kallisarvoista lavuaariin. Se oli niin epätoivoista, että se sai heidät nauramaan.

Jos yhteinen musiikinkuuntelu oli ollut ensimmäinen askel, tämä oli toinen. Jonkun kanssa ei voi yhdessä mokata tuolla lailla ja sitten yhdessä luututa mokansa jälkiä ilman, että syntyy jonkinlainen side. Seuraavana viikonloppuna Maria pyysi Salakan hänen ja M:n mukaan rantareissulle. Salakka muisti, kuinka oli joskus vihaisena ajatellut, että hänestä ja Mariasta ei koskaan voisi tulla ystäviä. Nyt hän hymyili tajutessaan, että niin varma kuin olikin ollut, hän oli ollut väärässä. Tietoisuus siitä sai olon yhtäkkiä valoisaksi ja kevyeksi.

Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun Salakka ja Maria lähtivät Ghanasta ja osallistuivat vapaaehtoisten päätösleirille Saksassa, he olivat koko joukosta ne, joista oli tullut toisilleen läheisimpiä, kuin siskoksia. Niin läheisiä, että kun he kertoivat muille olleensa aikoinaan riidoissa ja pitkään puhumatta toisilleen, heitä ei uskottu.

Looking back

Salakka was in a bus.

The sunshine outside seemed in conflict with how cold she knew it was there. The snow was shining incredibly white under the sun. It was beautiful, but she closed her eyes.

Now she only felt the sunlight on her face, saw it through her eyelids. It made her feel good. Sun was sun. She imagined being in a trotro instead of this big, half-empty bus. Despite the men behind her babbling in Finnish, it was easy to picture.

The sunshine there with the heat. The sweatty t-shirt sticking to her skin. (For some reason, the thought of the shirt made her see the trousers, too: the ones with the half-length legs.) The car trembling on the dirt roads, people sitting close to each other, the hot air flowing in through the open window.

How she loved it. So much, that missing it was more a pleasure than it was painful.

She imagined being back there, going back again, and that's when she realized something.

Next time, it would be different. It would be the same, but the same time different. The times she had spent there were past now, something to look back to, something she'd always remember. All the visits she had made belonged to one era, and she could easily imagine her and the friends who had been there looking back to it all, years from now, with a wistful smile, "oh those were the days".

The times to come, being there in the future, would be something new. Not better or worse, just new.

She looked at the snowy scenery. She'd just have to wait a bit before finding out what was yet to come.

Mitä on vapaaehtoistyö?

Jälkeenpäin Salakka usein mietti, miten kuvata vapaaehtoisena olemista. Se oli, ja on, nimittäin todella hankalaa. Ihmisillä on niin paljon mielikuvia asiasta. Onneksi joku muu kirjoitti lähes täydellisen kuvauksen hänen puolestaan:

http://ghanainme.blogspot.fi/2013/02/vapaaehtoisuudesta.html

Salakan oman lisäyksen asiaan voisi muotoilla vaikka kuten hän eräässä kommentissa kerran tekikin:

Koko homman lahja molemmille osapuolille on, tai olisi toteutuessaan, se kulttuurien vaihto. Se, että minä olen sinua varten ja sinä olet minua varten, tässä hetkessä, ja maailmankuvat ehkä vähän venyvät ja laajentuvat. Niinä lukuisina hetkinä sen vapaaehtoistyövuoden aikana, kun meiltä odotetaan vain rahaa, tuo lahja jää saamatta puolin ja toisin. Mutta onneksi oli myös niitä hetkiä – usein ihan eri suunnassa kuin oli itse kuvitellut – jolloin sen lahjan sai ja pystyi antamaan.

Huonointa oli rahastuksen paine ja kuva ”valkoisista”, joille ei voinut mitään, ei vaikka yritti. Olen läheltä seurannut, miten pienen lastenkodin johtajat keräävät koko ajan rahaa yhä uusilta tahoilta, ja lasten elinolosuhteissa ei mikään muutu, kun taas johtajat itse esim. tekevät enenevissä määrin matkoja Jenkkeihin ja pistävät omat biologiset lapsensa kalliiseen yksityiskouluun… Tässä tapauksessa rahan lahjoittaminen pelkästään pahentaa tilannetta ja ruokkii johtoportaan ahneutta. Kenelle ”kannella”, kun vapaaehtoistyön järjestänyt järjestö on hyväveli-suhteessa lastenkodin johdon kanssa, eikä lopeta vapaaehtoisten lähettämistä ko. paikkaan, vaikka kaikki vapaaehtoiset valittavat samasta asiasta?

Mutta parasta oli ihmisten kohtaaminen, niiden ihmisten jotka myös halusivat kohdata minut ja jakaa sen hetken, antaa ja ottaa vastaan kulttuurienvaihdon lahjan. Pienen lahjan suhteessa kokonaisuuteen, ja kuitenkin niissä hetkissä kummallekin osapuolelle ihan valtavan.

Kyllä oma Ghanan aika samalla tavalla riisui pilviltä hopeareunat (vaikka kuinka ei ollut alunperinkään menossa pelastamaan maailmaa). Mutta kyllä se vuosi myös muutti kaiken minussa ja elämässäni erittäin hyvällä tavalla.

Selvästi koko vapaaehtoistyö-konsepti vain tarvitsisi kunnolla uudet raamit, puitteet, uudenlaisen suhtautumisen ja toteutustavan. Voisikohan koko termin muuttaa muotoon ”kulttuurivaihto” (joksi itse sitä usein nimitän, kun kysytään, mitä tein Ghanassa)?

Ehkä typerintä on juuri se kouluttamattomien teinien töihin lähettäminen. Missään työssä ei ole hyötyä täysin kouluttamattomista työntekijöistä, ei myöskään vapaaehtoistyössä – puhumattakaan sitten pudotuksesta vieraaseen kulttuuriin ilman rahkeita kunnolla hahmottaa, mistä on oikeasti, pitkän päälle apua (se ihmisten kohtaaminen) ja mistä ei (rahan antaminen).

Myöhemmällä lyhyellä vierailullani Ghanassa olen avustanut paikallisessa koulussa yhden luokan opettajaa pitämällä pienryhmäopetusta hänen luokkansa heikkoille oppilaille, koska minulla oli tästä paljon kokemusta oman työni parista Suomessa. En suostunut siis opettamaankaan koko luokkaa enkä korvaamaan ketään, mutta pidin tätä ns. tukiopetusta. Minulla on opettajan koulutus, ja uskon, että kun teemme jotain, mihin meillä on tarvittavat tiedot ja taidot, voimme oikeastikin auttaa. Jossain sairaalassa minusta ei tietenkään olisi hyötyä, ja samalla tavoin on aika naurettavaa laittaa kouluttamaton henkilö opettamaan, varsinkaan kokonaista luokkaa.