Kohtaaminen

Sillä hetkellä, kun Salakka näki lentokentän takahuoneessa nuhjuisella sohvalla istuvat Äidin ja Siskon, kaksi siihen asti täysin irrallista maailmaa yhtäkkiä kohtasi ja sulautui toisiinsa (joskin melkoisella järinällä).

Sitä ennen oli kaksi eri todellisuutta, joista kumpikin väkisinkin näytti toisen suunnasta katsottuna mielikuvitukselta, joiden välillä ilmeisesti oli ollut jokin hetkellinen madonreikä josta Salakka oli päässyt läpi, mutta jotka eivät mitenkään voineet olla osa samaa fyysistä maailmaa.

Nyt ne yhtäkkiä olivat. Se oli outoa ja suunnattoman helpottavaa.

Sitä ennen oli ollut monta hetkeä hikisellä lentokentällä sukulaisia odottaen, ennen kuin he olivat huolissaan soittaneet, viisumia ei voinutkaan noin vain ostaa kentältä niin kuin matkatoimistosta oli väitetty, Salakan täytyi puhua itsensä turvamiesten ohi takahuoneeseen, jossa huolestuneet perheenjäsenet istuivat.

Ensimmäinen ajatus oli, että heidän täytyi olla sairaita, noin kalpeita kun olivat. Salakka ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä. Hän oli varma, että tilanne selviäisi puhumalla, ja hän oli oikeassa. Viisumin hankkimiseen piti kuulemma olla kutsu, joten Salakka sanoi "Minä kutsun!" ja se riitti, ei tarvinnut edes lahjoa ketään. Viisumi tietysti maksoi puolet enemmän kuin etukäteen hankittu, mutta se saatiin, molemmille, mikä oli pääasia.

Heidän kävellessään ulos kentältä Äiti ja Sisko sanoivat ensimmäiseksi: "Sä olit niin rauhallinen." Salakkaa hymyilytti sisäisesti. Täälläolo sen oli tehnyt, ja jos ei olisi, elämä olisi varsin äkkiä käynyt sietämättömäksi.

Viikon aikana hän näytti perheenpuolikkaalle sen minkä ehti. Se ei ollut paljon, mutta Äiti ja Sisko olivat innoissaan. Täydessä trotrossa Äiti sanoi: "Isä ei ikinä jaksaisi tätä." (Salakka oli silloin samaa mieltä, mutta myöhemmin hän alkoi arvella, että Isästä voisi löytyä yllättäviäkin puolia.) Vaikka ehdittiin vain Accran lähimmälle rannalle, joka oli roskainen ja turistinen, valtameri vakuutti (no, se on valtameri). Torien kaaokseen vierailijat eivät ehtineet näin äkkiä tottua, mutta Aburin puutarhan tunnelma tehosi heihinkin. Paras konkreettinen asia oli silti vain saada näyttää tämä arki, tämä elämä, päivittäiset paikat, ja se kai noille kahdellekin eniten painoi.

Salakka valitti vierailun lyhyydestä, eivätkä Äiti ja Sisko ehtineet saada juuri väriä valjuihin ihoihinsa, mutta loppujen lopuksi yksikin päivä olisi riittänyt sen asian kannalta, joka oli Salakalle suurin ja merkittävin, suorastaan valtava. Se, että kaksi maailmaa saattoi kohdata ja yhdistyä. Oli suorastaan ihmeellistä, miten kahden läheisen saapuminen keskeltä Euroopan talvea sai sen aikaan, ja riitti.

Ja oli siinä sekin, että sai hetken keskellä raskasta vaihetta olla oman perheen kanssa. Vaikka he olivatkin tällä kertaa Salakan hoivissa eikä toisinpäin. Salakka oli aina ollut suht itsenäistä tyyppiä, mutta äideissä nyt on vain joku taika; kun on yksin vieraalla mantereella, ja sitten oma äiti saapuu käymään juuri hankalimpien aikojen päätteeksi, ei iällä ja sellaisella ole kauheasti merkitystä; ja sehän on hyvä, sillä se oli voimauttavaa. Ja pikkusiskon piristävä mukanaolo tehosti vaikutusta merkittävästi.

Viikon päästä selviteltiin taas viisumiasioita puhumalla ("sen olisi pitänyt olla kahdeksan eikä seitsemän päivää", no, ei se sitten taaskaan haitannut) ja sanottiin näkemiin. Neljä kuukautta jäljellä.

Huomio/Note 2.

Kommenttiasetukset olivat jostain käsittämättömästä syystä jääneet niin, että vain "rekisteröitynyt käyttäjä" (mitä ikinä tarkoittaakaan) voi kommentoida. Asia on korjattu. Nyt pitäisi kenen vaan pystyä kommentoimaan. (Sanoinhan, etten ole hyvä näissä modailujutuissa...)

*

For some reason, the settings of this blog were preventing un-registered visitors from commenting. This has been fixed, now anyone can write a comment. I'm not good with this kind of stuff...!

Välihuomio / Note

(In English below)

Tämä ei ole nyt Salakan tarinaa, vaan kirjoittajan välihuomautus.

Blogin tilastojen mukaan täällä käy jonkin verran eri ihmisiä. Virallinen lukijalista on kuitenkin lähes tyhjä, eikä kommentteja juurikaan tule. Kirjoittajana minua luonnollisesti kiinnostaisi tietää, keitä kaikkia täällä käy ja mitä tästä tarinasta ajatellaan. Ottaisin mielelläni vastaan palautettakin teksteistä.

Tämä on siis rohkaisu: blogia saa toki lukea incognito ja hiljaa pysyen, enkä lopeta kirjoittamista, tuli virallisia lukijoita tahi kommentteja tai ei. Mutta ilahdun, jos ilmoitatte itsestänne! Lukija-napikka pitäisi löytyä sivun alalaidasta (joo, tiedän, se on piilossa, mutta olen huono tämän sivun modaamisen kanssa) ja kommentteja, olivat ne sitten anonyymejä moikkauksia, tuttujen tervehdyksiä tai rakentavaa kritiikkiä, otetaan ilolla vastaan!

Salakan tarina jatkuu joka tapauksessa taas pian.

*

This is not a new chapter for Salakka's story, but a note from the writer.

I've noticed that there are quite a lot of people visiting this page, but I don't know who they are and what they think. So, please feel free to write a comment, I'll be happy about a 'hello' as well as real feedback on my texts.  Just because I'm interested! You are also welcome to keep reading in silence, and the story will continue soon, with or without comments!

Milla

Milla was a Norwegian girl, who appeared out of nowhere one sunny day.

First, Salakka thought she might be another volunteer – so often some american short-term visitors came to the Home and wanted to do something small with the kids (this save-the-world-in-one-day -volunteerism is a pretty absurd phenomenom, by the way, but doesn't really belong to this story). Anyway, Milla turned out to be a student, who was doing research for her degree in the university. She was hoping to interview the boys in the Home.

That day, the other girls had gone somewhere, and Salakka was showing the place to Milla and took her to the pastor to explain what she wanted. They immediately got along together (Milla and Salakka, not the pastor) and Salakka was happy when Milla said she'd come back soon to continue on her research.

Milla was the best thing that had happened for some time. She was, shortly, great. She had come to Ghana with her one-and-a-half-year-old son, whose dad was Nigerian, for six months. They had made it very well on their own here, and had got to know a lot of people. They were now renting a room from a lady not far from the Home. Which was also great. A lot of beach days, drinks at the nearby Spot, good talks and shared moments were yet to come.

Milla was strong and free. It was easy to talk with her about pretty much anything and her attitude towards life made Salakka feel good too. Milla was understanding and positive about things, but the same time she was clever, critical in a healthy way, and not afraid to speak frankly. Somehow, she reminded Salakka of her own strong and positive self, which had at some moments been buried under all the heavy things.

It was with Milla that Salakka found a nice beach she hadn't been to before, and with Milla she tried to go to a yoga lesson of which she had seen an ad on the roadside. It was with Milla that she talked about life, people, things they couldn't understand here, about big and small stuff. With Milla she laughed on things and, occasionally, cried about others. They didn't even meet all that often, but they became close, and they had a lot of fun.

She laughed when Milla was annoyed with a local guy questioning them at the busstop and told the man they were from Croatia. Milla laughed at her, when she got furious to the man who had told them about the yoga lesson and given a wrong time – on purpose, Salakka claimed, wanting just to meet white girls (the man was laughing, too).

They also looked at the culture here in a similar way, and so they were able to share points of view and understood each others' experiences. Also when it came to people and relationships, they got each other well, and shared thoughts and feelings about, for example, men.

When Salakka was sick, Milla was the one who came with a taxi to take her to a good, private hospital she knew. And to Milla she called, when she realized it was May Day's eve, a big party in Finland.

”It's May Day tomorrow! Klara vappen!”

”What?”

”Don't you celebrate it in Norway?”

”No.”

”Well, anyway, that's when Finnish people go out and get drunk.”

”Let's go and get drunk!”

”Yeah!”
”Only, I might not get a baby sitter...”

”And I don't think I can drink while I'm still on malaria medication...”

They didn't go out that night, and they never got drunk together. But she had Milla to call on May Day's eve, and that was something. That was a lot.

Ikävä

Tammikuussa, paljon ennen Millaa, Salakalla oli ikävä Suomeen (mikä oli erittäin ymmärrettävää) ja hän kirjoitti päiväkirjaansa. Näin:

Minulla on niin koti-ikävä, että tulin Max Martiin, ostin supermarketista Snickersin ja nyt istun yläkerran coffee shopissa juomassa cokista. Odotan E:tä, varmaan aika kauan, se tulee ehkä joskus yhden aikaan lounasseuraksi. Voisinkohan vain istua tässä kahvilassa kaksi tuntia ja tuhlata rahat (5 cediä) pikkusyötävään? Suomessa meni helposti 10 tai 15 euroa jos pitkään kahvitteli. Voisin lähettää E:lle viestin "can u tell me how's your schedule" ja leikkiä että elämä on taas vain leikkiä, jossa isoin ongelma on ettei ole rahaa lomamatkaan tai että pitää hakea tenttikirjat. Se, ettei ole aikaa nähdä jotakuta tarpeeksi kun on taas liian monessa mukana. Ei se, ettei tiedä tapaako toisen uudestaan 2kk, 6kk vai 12kk jälkeen ja toimiiko mikään silloinkaan koska se sattui syntymään kehitysmaahan.

"Kehitysmaat." Kehitysmaat my ass. Eurooppa on kuin Pohjanmeri verrattuna Atlanttiin, pieni vähemmistö maapallolla ja sanelee silti kuka on tarpeeksi hyvä ja kuka ei. Ja USA nyt on yksi muovinen jättiläinen, valtava puhallettava Barbara joka paisuu ja vie muilta elintilaa antamatta mitään takaisin, ja jos sen poksauttaa se on sisältä tyhjä, tai ehkä täynnä myrkyllistä kaasua.

Pyysin yhteisöllisyyttä, pyysin rakkautta, pyysin merkityksellisyyttä, ja sain, sain kaiken. Jos avaat silmäsi kokonaisuudelle, jos näet sekä hyvän että pahan, silloin myös saat kaiken - sekä hyvän että pahan. Jos aluat suurta onnea, saat myös suuria vaikeuksia. Ja olen minä kiitollinen, niin valtavan kiitollinen siitä että saan olla hereillä, elossa. Välillä on vain niin kamalan vaikea olla. 

Elämä kantaa, sanoi siskoni, luota siihen.

MINÄ KAIPAAN sitä että voin kadota kaupunkiin, sulautua ihmisjoukkoon, olla osa sitä. Kaipaan sitä tunnetta, kun istuu aamupäivällä kahvilassa ja on puolihiljaista, koska kaupunki noudattaa rutiinejaan ja suurin osa ihmisistä on töissä - työpaikoillaan, firmoissa, virastoissa, laitoksissa. Kaipaan sitä, kun menen kauppaan ja valitsen mitä haluan ja maksan ostokseni nopealle, Valintatalo-paitaan pukeutuneelle nuorelle myyjälle. Kaipaan sitä, että voin tehdä heräteostoksen ja maksaa sen kortilla, ja sitä kun sunnuntaiaamuna kirppiksellä on kymmenittäin samanhenkisiä kiertelijöitä. Kaipaan sitä, kun menen asioimaan toimistossa ja hoidan asiani asiaankuuluvan asiallisesti tiskillä. Kaipaan sitä, että voin kävellä tai pyöräillä meren joen tai järven rantaan mihin kohtaan haluan.

Vaikka halveksun omaa maanosaani ja sen asukkaiden asenteita, olen samalla niin EUROOPPALAINEN että sattuu, Ja vaikka häpeän sitä, olen myös ylpeä siitä. Minä rakastan pikkuasioita eurooppalaisuudessani, ja niitä minä ikävöin. Kun menen kotiin, haluan avostaa eurooppalaisuuttani ja samalla pysytellä kriittisenä sen suhteen, muistaa maailmankansalaisuuteni, enkä enää koskaan kuvitella olevani kenenkään yläpuolella. 

Ihmisen pitäisi ymmärtää, että kaikki on yksi ja me olemme osa kokonaisuutta. Mutta jokaisella osalla on juurensa eikä niitäkään saa unohtaa. Minun juureni, minun kotini on Euroopassa. Ja minulla on ikävä kotiin.

Se oli kipeän hetken tajunnanvirtaa, osittain pelkkää tunnetta, mutta tunteethan on vain otettava sellaisina kuin ne ovat. Ja ehkä siinä oli jotain, mikä oli myös totta.

Hiiriä ja ihmisiä

Salakan ja Lillin riiteleminen alkoi joulun aikaan ja liittyi jotenkin siihen, että joukkoon oli liittynyt uusi italialainen vapaaehtoinen, joka muutti porukan koostumusta, ja varmasti myös siihen, että oli asuttu kolme kuukautta samassa huoneessa ja tunnelma alkoi käydä tiiviiksi. Johtui mistä johtui, sillä hetkellä se tuntui liian rankalta, kerta kaikkiaan liialta. Oli muutenkin niin paljon uuvuttavaa. Sellaista, mistä alkoi vasta tajuta, miten vähän sitä ymmärsi ja miten vähän sille voi tehdä. Sellaista mikä sai ikävöimään Suomea, ja vaikkei Salakka olisi missään vaiheessa jättänyt hommaa kesken, tuolloin hän olisi halunnut Suomeen vain hetkeksi, lomalle. Vetämään henkeä.

Se ei tietenkään käynyt päinsä. Sen sijaan hän riiteli Lillin kanssa, itki, tunsi olevansa yksin ja aivan avuton. Kaikkein pahinta se oli tammikuussa, tietysti. Aivan riippumatta siitä, missä Salakka oli ja millaisessa elämäntilanteessa, tammikuu oli aina vuoden vaikein kuukausi. Nyt se oli erityisen vaikea, vaikkei ollut edes pimeyttä ja loskaa. Kaiken lisäksi C, saksalaistytöistä se jonka kanssa hän pystyi edelleen jakamaan asioita, myös ongelmia, lähti kuukaudeksi reissaamaan. Salakka oli kauhuissaan. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, miten selviäisi.

Hän selvisi hyvin. Eiväthän neljä eurooppalaista vapaaehtoista olleet ainoat ihmiset hänen ympärillään. Hän teki sen, mikä oli luontevinta: katsoi ympärilleen ja lähti liikkeelle.

Hän alkoi tutustua naapurin Akosuaan, joka oikeastaan aluksi pyysi häntä auttamaan opiskelemisessa. Akosua oli 18-vuotias, mutta joutunut aikoinaan jättämään yläasteen kesken, koska aika meni torilla töissä äitiä auttamassa. Akosua kuitenkin toivoi voivansa vielä jatkaa koulua ja nähtyään Salakan kertaamassa yläasteen asioita pojan kanssa, joka oli vasta tullut Kotiin ja jolla ei vielä ollut koulupaikkaa täällä, hän tuli kysymään Salakalta, voisivatko hekin joskus opiskella yhdessä.

Salakka suostui heti, jo sen vuoksi, että oli kaivannut uusia ihmisiä elämäänsä ja tekemistä iltaisin. Muutamana iltana hän ja Akosua tekivät vähän jotain tehtäviä. Sitten he alkoivat lähinnä vain jutella ja aika pian opiskelu unohtui. Heistä tuli ystäviä.

Loppujen lopuksi Salakka ei jäänyt ilman eurooppalaisiakaan kontakteja. Järjestönsä leirillä hän tapasi tytön, joka myös asui Accrassa ja jonka luona Salakka kävi muutaman kerran, mikä oli samalla lailla piristävää kuin kesällä viileässä järvivedessä uiminen: tuntui kuin olisi herännyt henkiin, saanut oman tilansa takaisin. Muisti, miltä tuntui olla elossa.

Ja sitten oli tietysti Milla.