When did she first realize this place felt like home? That she really felt home here? When did she really comprehend it?
It must have happened little by little. Kakra kakra, in twi. Of course there was the time in the beginning when she was simply falling love with everything and thought she'd never been so happy in her life. And of course there was the time after that, when things started to feel really hard and she started getting an idea of how little she could actually understand about how things were under the surface and how little she'd get to know about it during this short 9 months, and how little she would ever be able to understand it. And then there was the point when it all had just become her life, so that she couldn't imagine going to Finland and explaining "how it was in Ghana", because it wasn't "An Experience" or "An Adventure" or anything, anything else than her life, and how can you explain your everyday life to someone who's expecting to hear about adventures and exotic experiences?
But I guess what matters is, there were a lot of moments during all those times when she felt it would be natural for her to live here, maybe more natural than to live in Finland.
I don't know if that's enough to say she would have realized, comprehended what it meant what she was feeling. She simply felt that way.
I don't know if she still fully understands what it means to feel that way.
But what I know is, she had to come back to Finland, she had to stay there for years, and then she had to return to Ghana to really get hold of this feeling. To take it seriously. To start listening to it.
And that's another chapter of the story.
Dec 5, 2012
Nov 5, 2012
Toothbrush
Salakka was buying a toothbrush.
It was for one of the kids. Let's call him Boy Number One, cos that's actually what he really was for Salakka.
Boy Number One liked to talk and sing, and he liked to do it loud. He was social and positive, but also had a strong mind and wasn't afraid to show his opinions. So, a bit like Salakka herself, maybe. And now she had promised to get him a toothbrush.
She went to Madina Market, of course. One could buy anything there. (Anything except tampons and real coffee, that is.) And there was a small shop for almost every item alone, it seemed: one for bags, one for flash lights (ok, lights et cetera), one for cell phones, one for local fabrics. Many for toothbrushes.
They weren't actually even shops. Toothbrushes and -pastes were sold from carriages pushed by men who walked up and down the chaotically full streets. It wasn't difficult to locate one of these toothbrush sellers and start bargaining.
When she had bought a toothpaste for herself, Salakka had done her best to get not the obruni price but the real, local one. In this case, she didn't have to bargain a lot after all: the brush prices were down enough for her already. The problem appeared to be finding a soft toothbrush. All of them seemed to be the hard ones, and Salakka knew how horrible it was to brush with one.
"It has to be soft! It's for a child!"
The man kept searching the huge pile of brushes and finally found a soft brush. Salakka paid, thanked and found her way to the tro-tro station and home, where, in the afternoon after school, she delivered the brush to Boy Number One.
He looked at it and frowned.
"It's soft!"
It was in vain to try and explain it was good for children's gums to use a soft brush. It had to be hard for Boy Number One, a soft one would not do. In the end, it made sense. Here, everyone's teeth were so strong, why wouldn't the gums be, too? And anyway, Ghanaians were used to a bit harder things than the Europeans.
Later, Salakka got a new brush for her Boy Number One.
A lot later, four years to be exact, she was spending her holiday in a small village on the west coast of Ghana, and needed a new brush. She went to the village's only shop that sold brushes and, knowing what she wanted, specifically told the shop owner that it had to be a soft one.
"This is a soft one!" sweared the man. Salakka paid, thanked and found her way back to the guest house, where, brushing her teeth, she found out the brush was extremely hard. Maybe she could have guessed it from the text on the cover that said in huge letters: HARD.
It was for one of the kids. Let's call him Boy Number One, cos that's actually what he really was for Salakka.
Boy Number One liked to talk and sing, and he liked to do it loud. He was social and positive, but also had a strong mind and wasn't afraid to show his opinions. So, a bit like Salakka herself, maybe. And now she had promised to get him a toothbrush.
She went to Madina Market, of course. One could buy anything there. (Anything except tampons and real coffee, that is.) And there was a small shop for almost every item alone, it seemed: one for bags, one for flash lights (ok, lights et cetera), one for cell phones, one for local fabrics. Many for toothbrushes.
They weren't actually even shops. Toothbrushes and -pastes were sold from carriages pushed by men who walked up and down the chaotically full streets. It wasn't difficult to locate one of these toothbrush sellers and start bargaining.
When she had bought a toothpaste for herself, Salakka had done her best to get not the obruni price but the real, local one. In this case, she didn't have to bargain a lot after all: the brush prices were down enough for her already. The problem appeared to be finding a soft toothbrush. All of them seemed to be the hard ones, and Salakka knew how horrible it was to brush with one.
"It has to be soft! It's for a child!"
The man kept searching the huge pile of brushes and finally found a soft brush. Salakka paid, thanked and found her way to the tro-tro station and home, where, in the afternoon after school, she delivered the brush to Boy Number One.
He looked at it and frowned.
"It's soft!"
It was in vain to try and explain it was good for children's gums to use a soft brush. It had to be hard for Boy Number One, a soft one would not do. In the end, it made sense. Here, everyone's teeth were so strong, why wouldn't the gums be, too? And anyway, Ghanaians were used to a bit harder things than the Europeans.
Later, Salakka got a new brush for her Boy Number One.
A lot later, four years to be exact, she was spending her holiday in a small village on the west coast of Ghana, and needed a new brush. She went to the village's only shop that sold brushes and, knowing what she wanted, specifically told the shop owner that it had to be a soft one.
"This is a soft one!" sweared the man. Salakka paid, thanked and found her way back to the guest house, where, brushing her teeth, she found out the brush was extremely hard. Maybe she could have guessed it from the text on the cover that said in huge letters: HARD.
Oct 24, 2012
Salainen puutarha
Aburin kasvitieteellinen puutarha oli kupla maailmassa.
Ghanassa ei ole koskaan hiljaista, mutta puutarhassa oli. Hiljaista, rauhallista, ja jos ei nyt viileää, niin vähemmän kuuma kuin muualla. Ja siellä oli kaunista.
Puut olivat valtavia, vihreää kaikissa sävyissä. Bambut ja kaakaopuut pienempiä, maassa kasvoi mimosaa, joka meni kippuralle kun sitä kosketti sormella. Tuoksui samalta kuin sellaisissa kasvihuoneisiin rakennetuissa trooppisissa kammioissa, joissa lapsena joskus kävi äidin ja serkkujen kanssa. Mutta tämä ei ollut kasvihuone, tämä oli todellista.
Ennen kaikkea oli aikaa ja tilaa. Hetki olla rauhassa. Salakka rakasti Ghanan yhteisöllisyyttä, sitä ettei oltu eristyksissä toisistaan, ei oikeastaan koskaan yksin, mutta Euroopassa kasvaneelle se on aina myös rankkaa. Aikaa täällä kyllä sai ottaa kun ei koskaan ollut kiire, nyt se sai uuden ulottuvuuden, oli myös tilaa hengittää syvempään.
On kai sama, missä ihminen on, silloin tällöin hän tarvitsee kevennyksen: sen hetken ja tilan, jossa voi päästää irti painavista asioista ja vain nauttia kauneudesta ja rauhasta. Aburin puutarha oli paikka, jossa taakat irtosivat Salakan harteilta itsestään ja leijuivat pois. Ei siis kai ihme, että siitä tuli paikka johon hän palasi vielä monesti tuon yhdeksän kuukauden aikana.
Ja itse asiassa myös sen jälkeen. Neljä vuotta myöhemmin joulukuussa hän palattuaan Ghanaan halusi tietysti palata myös sinne. Siitä vielä puoli vuotta eteenpäin puutarhaa ympäröivä kylä oli kahden ja puolen kuukauden ajan hänen kotikylänsä.
Ghanassa ei ole koskaan hiljaista, mutta puutarhassa oli. Hiljaista, rauhallista, ja jos ei nyt viileää, niin vähemmän kuuma kuin muualla. Ja siellä oli kaunista.
Puut olivat valtavia, vihreää kaikissa sävyissä. Bambut ja kaakaopuut pienempiä, maassa kasvoi mimosaa, joka meni kippuralle kun sitä kosketti sormella. Tuoksui samalta kuin sellaisissa kasvihuoneisiin rakennetuissa trooppisissa kammioissa, joissa lapsena joskus kävi äidin ja serkkujen kanssa. Mutta tämä ei ollut kasvihuone, tämä oli todellista.
Ennen kaikkea oli aikaa ja tilaa. Hetki olla rauhassa. Salakka rakasti Ghanan yhteisöllisyyttä, sitä ettei oltu eristyksissä toisistaan, ei oikeastaan koskaan yksin, mutta Euroopassa kasvaneelle se on aina myös rankkaa. Aikaa täällä kyllä sai ottaa kun ei koskaan ollut kiire, nyt se sai uuden ulottuvuuden, oli myös tilaa hengittää syvempään.
On kai sama, missä ihminen on, silloin tällöin hän tarvitsee kevennyksen: sen hetken ja tilan, jossa voi päästää irti painavista asioista ja vain nauttia kauneudesta ja rauhasta. Aburin puutarha oli paikka, jossa taakat irtosivat Salakan harteilta itsestään ja leijuivat pois. Ei siis kai ihme, että siitä tuli paikka johon hän palasi vielä monesti tuon yhdeksän kuukauden aikana.
Ja itse asiassa myös sen jälkeen. Neljä vuotta myöhemmin joulukuussa hän palattuaan Ghanaan halusi tietysti palata myös sinne. Siitä vielä puoli vuotta eteenpäin puutarhaa ympäröivä kylä oli kahden ja puolen kuukauden ajan hänen kotikylänsä.
Sep 29, 2012
Joulu
Toisiinsa kietoutuneet tottumisen kuukaudet johtivat jouluun.
Tutuiksi eivät tulleet vain yksittäiset, rajattavissa olevat asiat ja ilmiöt, vaan myös maailma joka käsitti täysin aiemmasta poikkeavat värit (kirkkaat ja selkeät), äänet (koskaan ei ollut hiljaista), hajut (älä valita mistään ennen kuin olet käynyt torilla Afrikassa) ja maut (Länsi-Afrikka on oma maailmansa). Koko aistittavan maailman ihana sekamelska.
Ne kuukaudet olivat ihania, iloisia, huimaavia, hauskoja, mutta myös rankkoja, omille jaloilleen pakottavia, uuvuttavia ja yllättäviä.
Joulu oli vain vaikea.
Katsokaas, Salakka oli aina rakastanut joulua. Joulu oli perheen ja lähimmäisten aikaa, hiljentymisen ja rakastamisen ja arvostamisen aikaa, perinteiden ja yhdessäolon aikaa. Ja Salakka oli kuitenkin vasta 22-vuotias. Ei ollut niin helppo päästää irti siitä kaikesta ja ottaa joulun sanoma jotenkin universaalina asiana, vaikka olikin alkanut saada henkisistä asioista jotain irti noin ylipäätään.
Joulunalusaikaan liittyi kyllä paljon antoisaa ja hauskaa. C oli myös jouluihmisiä, joten hän ja Salakka organisoivat monta juttua: kynttilöitä ja jouluvalot huoneeseen (toisesta Accran kahdesta eurooppalaisesta supermarketista törkeän kalliilla), joululahjavaihdon vapaaehtoisten välillä (kaikille arvottiin, kenelle ostaa lahjan - niin monta kertaa uudestaan, ettei kukaan saanut itseään), ja mikä (Salakan ja C:n mielestä) parasta: JOULUKALENTERILAATIKON, johon jokainen laittoi vuorollaan jotain sille, joka oli seuraavana sen avausvuorossa.
Paha vain, että Lilli ja M eivät olleet yhtään niin innoissaan joulusta. Heitä näytti lähinnä ärsyttävän Salakan ja C:n puuhastelu ja joululaulujen laulaminen, kuten tietysti myös kirkossa kasvava jouluriemu. Harmi, jonka kaikki vapaaehtoiset jakoivat, oli kotona alkanut taloudellinen painostus. Yhtäkkiä heidän oletettiin järjestävän koko lastenkodille "aarteenetsintä", jossa jokaisen piti saada jotain. Kyseessä ei ollut halpa tikki, ja vaikka se päätettiin toteuttaa yhteistyönä, projekti ei tuntunut kovinkaan vapaaehtoistyöltä.
Ghanalainen joulu, yksi meluisa juhla muiden joukossa, ei tuntunut joululta. Koko joulukuu oli Accran ennestään uskomattomassa ruuhkassa aivan oma lukunsa. Ilmapallot ja joululaulujen reggae- ja popversiot vielä menivät. Jouluaattona kaupungilla käynti (niitä typeriä aarteita varten) ja taksissa istuminen käsittämättömässä ruuhkassa saivat aikaan vain olon, ettei nyt ollut joulu, vaan jokin aivan tavallinen päivä.
Aattona syötiin eurooppalaista ruokaa, organisoitiin kaikkia ärsyttänyt aarrejahti ja kirkkoiltiin. Salakka oli yksinkertaisesti toivonut liikaa eikä voinut kuin pettyä. Suurimmaksi osaksi hän vain ikävöi kotiin; aattoiltana vapaaehtoisporukalla istuessa hän ei pystynyt edes laulamaan kotimaista laulua itkemättä, ja paras hetki oli puhelu kotiin, jonka aikana hän nauroi isänsä ja setänsä Singstar-vedon kuvaukselle ja jonka jälkeen tyhjyys oli entistä suurempi.
Ja joulun jälkeen seurasi toisenlainen sumu, jossa värit ja äänet ja jopa yksittäiset hetket tekivät tilaa voimattomalle syvyydelle, josta joutui omin käsin raahautumaan ulos, koska oli pakko. Mutta siitä olisi liian uuvuttavaa edes yrittää kertoa muuten kuin erikseen, omana lukunaan.
Tutuiksi eivät tulleet vain yksittäiset, rajattavissa olevat asiat ja ilmiöt, vaan myös maailma joka käsitti täysin aiemmasta poikkeavat värit (kirkkaat ja selkeät), äänet (koskaan ei ollut hiljaista), hajut (älä valita mistään ennen kuin olet käynyt torilla Afrikassa) ja maut (Länsi-Afrikka on oma maailmansa). Koko aistittavan maailman ihana sekamelska.
Ne kuukaudet olivat ihania, iloisia, huimaavia, hauskoja, mutta myös rankkoja, omille jaloilleen pakottavia, uuvuttavia ja yllättäviä.
Joulu oli vain vaikea.
Katsokaas, Salakka oli aina rakastanut joulua. Joulu oli perheen ja lähimmäisten aikaa, hiljentymisen ja rakastamisen ja arvostamisen aikaa, perinteiden ja yhdessäolon aikaa. Ja Salakka oli kuitenkin vasta 22-vuotias. Ei ollut niin helppo päästää irti siitä kaikesta ja ottaa joulun sanoma jotenkin universaalina asiana, vaikka olikin alkanut saada henkisistä asioista jotain irti noin ylipäätään.
Joulunalusaikaan liittyi kyllä paljon antoisaa ja hauskaa. C oli myös jouluihmisiä, joten hän ja Salakka organisoivat monta juttua: kynttilöitä ja jouluvalot huoneeseen (toisesta Accran kahdesta eurooppalaisesta supermarketista törkeän kalliilla), joululahjavaihdon vapaaehtoisten välillä (kaikille arvottiin, kenelle ostaa lahjan - niin monta kertaa uudestaan, ettei kukaan saanut itseään), ja mikä (Salakan ja C:n mielestä) parasta: JOULUKALENTERILAATIKON, johon jokainen laittoi vuorollaan jotain sille, joka oli seuraavana sen avausvuorossa.
Paha vain, että Lilli ja M eivät olleet yhtään niin innoissaan joulusta. Heitä näytti lähinnä ärsyttävän Salakan ja C:n puuhastelu ja joululaulujen laulaminen, kuten tietysti myös kirkossa kasvava jouluriemu. Harmi, jonka kaikki vapaaehtoiset jakoivat, oli kotona alkanut taloudellinen painostus. Yhtäkkiä heidän oletettiin järjestävän koko lastenkodille "aarteenetsintä", jossa jokaisen piti saada jotain. Kyseessä ei ollut halpa tikki, ja vaikka se päätettiin toteuttaa yhteistyönä, projekti ei tuntunut kovinkaan vapaaehtoistyöltä.
Ghanalainen joulu, yksi meluisa juhla muiden joukossa, ei tuntunut joululta. Koko joulukuu oli Accran ennestään uskomattomassa ruuhkassa aivan oma lukunsa. Ilmapallot ja joululaulujen reggae- ja popversiot vielä menivät. Jouluaattona kaupungilla käynti (niitä typeriä aarteita varten) ja taksissa istuminen käsittämättömässä ruuhkassa saivat aikaan vain olon, ettei nyt ollut joulu, vaan jokin aivan tavallinen päivä.
Aattona syötiin eurooppalaista ruokaa, organisoitiin kaikkia ärsyttänyt aarrejahti ja kirkkoiltiin. Salakka oli yksinkertaisesti toivonut liikaa eikä voinut kuin pettyä. Suurimmaksi osaksi hän vain ikävöi kotiin; aattoiltana vapaaehtoisporukalla istuessa hän ei pystynyt edes laulamaan kotimaista laulua itkemättä, ja paras hetki oli puhelu kotiin, jonka aikana hän nauroi isänsä ja setänsä Singstar-vedon kuvaukselle ja jonka jälkeen tyhjyys oli entistä suurempi.
Ja joulun jälkeen seurasi toisenlainen sumu, jossa värit ja äänet ja jopa yksittäiset hetket tekivät tilaa voimattomalle syvyydelle, josta joutui omin käsin raahautumaan ulos, koska oli pakko. Mutta siitä olisi liian uuvuttavaa edes yrittää kertoa muuten kuin erikseen, omana lukunaan.
The Blurred Months
How to explain the three months of getting-used-to-it-all?
The months Salakka later remembers as a beautiful blur of people, places and moments, not at all as a clear, continuing story with chapters and causalities. In her memories, there is the scary, yet charming beginning, all the first times. And then there is the time later, when she already felt like home. In between them - only the blur, like someone put those months in a washing machine and the linearity was lost for good.
What she got used to, were things like this:
Heat - she didn't stop sweating, she got used to sweating all the time.
Markets had nothing to do with European supermarkets, of course. Here, market meant what it has meant originally: a wide area outside, full of small shops, stalls, sellers and even more people buying it all. There was literally everything from vegetables and meat to crabs and clams (still alive); from African fabrics to European clothes and shoes (mostly second-hand but also new); from local hand-made bracelets and beads to tat imported from Asia. It was completely chaotic, always too hot to breathe and, when Salakka got used to it, always as great to go there: to sink in the crowd and become a part of the chaos.
Hospitals were also something not western at all. The nearest hospital, the public one for this area, looked like a farm house when Salakka first saw it. She waited to get a hospital card, then to get to the nurse, then for the doctor, then to the pharmacy, then to pay for it all and finally to the nurse again. It always took at least three hours, usually five, and she had to go often, not only for herself but also to accompany some of the boys or other volunteers. Soon, the nurses and doctors in the local hospital knew her and asked: "Are you still here? When will you go to your country?". She sang local song with the nurses, making an twelve-year-old boy she had brought to check-ups totally embarrassed. She got a lift back home in her doctor's Volkswagen Beetle. And whatever health issues she had, they were finally solved, cured and healed.
Small adventures could happen anywhere, anytime. If it was raining heavily, it might suddenly be impossible for the guests to leave, so they had to start arranging a place to sleep (in total darkness of course, since the light was always off when it rained). Getting taken to a wedding and ending up serving food. Taking M to hospital when she was really sick, waiting for hours not knowing what was wrong with her. Being guided to a pharmacy by a local woman, passing through dark alleys that were actually too small to even be called alleys. Wandering in the center of Accra or in the chaos of the trotro-stations, asking the way from strangers several times, and always finding it finally, of course. Sitting in Auntie Yaa's room, massaging her, listening to what kind of men they should take (this could be quite an adventure, since Auntie Yaa was not shy to talk about everything).
There was a totally different way to do almost everything. There were many times when she laughed at something someone did, because people simply acted so different in so many situations. She also discovered this was a culture not at all as straight-forward as the European ones. There were things that were supposed to be kept undercover. For example, there was the time when C wanted to bring her rastafarian friend to visit the Home. She asked the pastor, if the guy could sleep one night there, since they hadn't found a room from a guest house. The pastor said yes, but later in the evening one of the small boys came to ask Salakka to talk to one of the big boys. What the guy had to say was: the pastor didn't want the rastafar to be in the church service on Sunday morning so the people would see him, so Salakka (as the "big sister") had to tell C to tell her friend that he had to leave at dawn. Outside there was a sign board saying: "A church where everybody is somebody".
The people she now lived with became essential. It's amazing how one can get so used to the people around, it starts to feel absurd, almost impossible to imagine living with the ones we knew before, the ones waiting back home. This is what makes it scary to think about going back, what brings the nightmares.
Like the one in which she was suddenly in Finland for a distant relatives' funeral. She was worried about when she'd get back to Ghana, but her family didn't listen to her questions about returning, no more than her stories from Ghana. She woke up feeling horrible, thinking she was in Finland, wanting to go back.
When she realized she was still in Ghana, the relief was incredible.
The months Salakka later remembers as a beautiful blur of people, places and moments, not at all as a clear, continuing story with chapters and causalities. In her memories, there is the scary, yet charming beginning, all the first times. And then there is the time later, when she already felt like home. In between them - only the blur, like someone put those months in a washing machine and the linearity was lost for good.
What she got used to, were things like this:
Heat - she didn't stop sweating, she got used to sweating all the time.
Markets had nothing to do with European supermarkets, of course. Here, market meant what it has meant originally: a wide area outside, full of small shops, stalls, sellers and even more people buying it all. There was literally everything from vegetables and meat to crabs and clams (still alive); from African fabrics to European clothes and shoes (mostly second-hand but also new); from local hand-made bracelets and beads to tat imported from Asia. It was completely chaotic, always too hot to breathe and, when Salakka got used to it, always as great to go there: to sink in the crowd and become a part of the chaos.
Hospitals were also something not western at all. The nearest hospital, the public one for this area, looked like a farm house when Salakka first saw it. She waited to get a hospital card, then to get to the nurse, then for the doctor, then to the pharmacy, then to pay for it all and finally to the nurse again. It always took at least three hours, usually five, and she had to go often, not only for herself but also to accompany some of the boys or other volunteers. Soon, the nurses and doctors in the local hospital knew her and asked: "Are you still here? When will you go to your country?". She sang local song with the nurses, making an twelve-year-old boy she had brought to check-ups totally embarrassed. She got a lift back home in her doctor's Volkswagen Beetle. And whatever health issues she had, they were finally solved, cured and healed.
Small adventures could happen anywhere, anytime. If it was raining heavily, it might suddenly be impossible for the guests to leave, so they had to start arranging a place to sleep (in total darkness of course, since the light was always off when it rained). Getting taken to a wedding and ending up serving food. Taking M to hospital when she was really sick, waiting for hours not knowing what was wrong with her. Being guided to a pharmacy by a local woman, passing through dark alleys that were actually too small to even be called alleys. Wandering in the center of Accra or in the chaos of the trotro-stations, asking the way from strangers several times, and always finding it finally, of course. Sitting in Auntie Yaa's room, massaging her, listening to what kind of men they should take (this could be quite an adventure, since Auntie Yaa was not shy to talk about everything).
There was a totally different way to do almost everything. There were many times when she laughed at something someone did, because people simply acted so different in so many situations. She also discovered this was a culture not at all as straight-forward as the European ones. There were things that were supposed to be kept undercover. For example, there was the time when C wanted to bring her rastafarian friend to visit the Home. She asked the pastor, if the guy could sleep one night there, since they hadn't found a room from a guest house. The pastor said yes, but later in the evening one of the small boys came to ask Salakka to talk to one of the big boys. What the guy had to say was: the pastor didn't want the rastafar to be in the church service on Sunday morning so the people would see him, so Salakka (as the "big sister") had to tell C to tell her friend that he had to leave at dawn. Outside there was a sign board saying: "A church where everybody is somebody".
The people she now lived with became essential. It's amazing how one can get so used to the people around, it starts to feel absurd, almost impossible to imagine living with the ones we knew before, the ones waiting back home. This is what makes it scary to think about going back, what brings the nightmares.
Like the one in which she was suddenly in Finland for a distant relatives' funeral. She was worried about when she'd get back to Ghana, but her family didn't listen to her questions about returning, no more than her stories from Ghana. She woke up feeling horrible, thinking she was in Finland, wanting to go back.
When she realized she was still in Ghana, the relief was incredible.
Sep 21, 2012
A New Life
First time in a trotro. First time at an African market. First time by the ocean. First time washing by hand, first time eating fufu and goat meat, first time at the dressmaker. First time experiencing an African thunderstorm (Salakka and M were sitting on the floor, holding each others' hands, too scared to sleep).
Life was suddenly so full of first times, beginnings, new things, it was as if having been born again. Like having to learn how to walk, how to speak, how to eat all over again.
It was great. As if ten thousand kilos had been lifted up from shoulders, all the old things - replaced by ten thousand new things to learn, which was interesting, satisfying, rewarding, and gave you a 100% guaranteed good night sleep after every day.
Salakka and the German girls, M and C, got to know the places, the habits, the people; the kids, the "big boys", Auntie Yaa, each other. C was the calm one, who didn't easily reveal her feelings, but could tell a lot of interesting and surprising things about herself in a long conversation. She had been to Togo before this, and African life was not as unfamiliar to her as it was for the others. Still, she also was new in Ghana and new in this home.
M was quiet yet emotional, and for her, being here was a big shock. It was hard for her to get used to living in a religious home, having to be home by a certain time in the evenings, not being allowed to live as freely as in Europe. But she had the warmest heart: she had a real calling to work with disabled people, and she was the one who cared for the animals like dogs and cats, which were not treated as nicely as the pets in Europe.
And then there was Salakka, the most talkative, also emotional and a bit lost with the new life in Ghana, but the same time quick-adapting and motivated to learn how to survive. Sometimes she was afraid to be too bossy, talking too much about herself, bringing too much of her own ideas for the work with the boys in this home. But the same time she felt good, free (despite the curfews etc) and that she was exactly in the right place.
The kids were another chapter. The youngest one, shy and funny at the same time, who spoke maybe three words of English and thus was not yet ready to start school. The five school boys: the joker; the enthusiastic; the attention-craving; the polite one and the one who was difficult to get close to, him having been so attached to some of the former volunteers who were now gone. Salakka found herself feeling it was not hard to love these boys - it might be a lot harder to depart from them in next June.
There was also a girl living with Autie Yaa who was part of their group. The teenagers were not officially part of their work, but if some of them needed a hand with homework, they wouldn't mind helping. The big boys, young adults still living here while studying or looking for work, were more likely to be their friends, at least some of them.
Pretty soon it became clear Auntie Yaa would be an important part of their lives here. She might have seemed scary on the first day, but later Salakka understood it was probably just one of her bad days, or maybe she, too, missed the volunteers who had just left her. After all, the volunteers were her daughters; her only daughters. Salakka, M and C were to be the next ones.
She brought them more dishes - plates, spoons, cups. "Take it to your room!"
She gave them eggs, bread, margarine and jam for breakfast. "Keep in in your room!"
She appeared with a huge sack of rice. "Take it to your room!"
It was funny, considering the size of their room. But then again, it was better to keep the things in than leave them in the kitchen - no matter how strict the rules might be, if someone was hungry, it wouldn't really matter who had put the food there, and there were many hungry mouths around.
After a month, they got another volunteer to stay in their room. Lillian, or Lilli as she wanted them to call her, was from Austria and had a great sense of humour. She loved the "take it to your room" -thing, and pretty soon she and Salakka had a long list of other possible ways to use it.
The arrival of Lilli also cleared out how they would work. M and C would spend their days in the home for the disabled people, as Salakka and Lilli would stay home and work with the boys, planning program for them after school to practice school subjects, learn other things or just spend time together.
On Lilli's second day, Salakka was the one who was supposed to take her to the office of their organization to sort things out. A month ago, she had sat in a trotro, unable to understand how things worked - and how she'd ever be able to survive here. Now, she took Lilli to the road side, where they picked a car to a bigger junction, where they picked another car to 37 station, where they picked another car to the office. Salakka remembered the name of the bus stop, the right road to the office (after a short thinking), the right gate to the right house. In the burning sunlight, they made all their way to the office, and though she didn't say it to anybody, Salakka felt a deep happiness; happiness for having learned everything it took to live the every-day life, gotten used to that life, and simply being able to live it so smoothly, so naturally, without a feeling of surviving anymore. She felt happiness for living here.
And it had only just begun. There were eight more months to come.
Life was suddenly so full of first times, beginnings, new things, it was as if having been born again. Like having to learn how to walk, how to speak, how to eat all over again.
It was great. As if ten thousand kilos had been lifted up from shoulders, all the old things - replaced by ten thousand new things to learn, which was interesting, satisfying, rewarding, and gave you a 100% guaranteed good night sleep after every day.
Salakka and the German girls, M and C, got to know the places, the habits, the people; the kids, the "big boys", Auntie Yaa, each other. C was the calm one, who didn't easily reveal her feelings, but could tell a lot of interesting and surprising things about herself in a long conversation. She had been to Togo before this, and African life was not as unfamiliar to her as it was for the others. Still, she also was new in Ghana and new in this home.
M was quiet yet emotional, and for her, being here was a big shock. It was hard for her to get used to living in a religious home, having to be home by a certain time in the evenings, not being allowed to live as freely as in Europe. But she had the warmest heart: she had a real calling to work with disabled people, and she was the one who cared for the animals like dogs and cats, which were not treated as nicely as the pets in Europe.
And then there was Salakka, the most talkative, also emotional and a bit lost with the new life in Ghana, but the same time quick-adapting and motivated to learn how to survive. Sometimes she was afraid to be too bossy, talking too much about herself, bringing too much of her own ideas for the work with the boys in this home. But the same time she felt good, free (despite the curfews etc) and that she was exactly in the right place.
The kids were another chapter. The youngest one, shy and funny at the same time, who spoke maybe three words of English and thus was not yet ready to start school. The five school boys: the joker; the enthusiastic; the attention-craving; the polite one and the one who was difficult to get close to, him having been so attached to some of the former volunteers who were now gone. Salakka found herself feeling it was not hard to love these boys - it might be a lot harder to depart from them in next June.
There was also a girl living with Autie Yaa who was part of their group. The teenagers were not officially part of their work, but if some of them needed a hand with homework, they wouldn't mind helping. The big boys, young adults still living here while studying or looking for work, were more likely to be their friends, at least some of them.
Pretty soon it became clear Auntie Yaa would be an important part of their lives here. She might have seemed scary on the first day, but later Salakka understood it was probably just one of her bad days, or maybe she, too, missed the volunteers who had just left her. After all, the volunteers were her daughters; her only daughters. Salakka, M and C were to be the next ones.
She brought them more dishes - plates, spoons, cups. "Take it to your room!"
She gave them eggs, bread, margarine and jam for breakfast. "Keep in in your room!"
She appeared with a huge sack of rice. "Take it to your room!"
It was funny, considering the size of their room. But then again, it was better to keep the things in than leave them in the kitchen - no matter how strict the rules might be, if someone was hungry, it wouldn't really matter who had put the food there, and there were many hungry mouths around.
After a month, they got another volunteer to stay in their room. Lillian, or Lilli as she wanted them to call her, was from Austria and had a great sense of humour. She loved the "take it to your room" -thing, and pretty soon she and Salakka had a long list of other possible ways to use it.
The arrival of Lilli also cleared out how they would work. M and C would spend their days in the home for the disabled people, as Salakka and Lilli would stay home and work with the boys, planning program for them after school to practice school subjects, learn other things or just spend time together.
On Lilli's second day, Salakka was the one who was supposed to take her to the office of their organization to sort things out. A month ago, she had sat in a trotro, unable to understand how things worked - and how she'd ever be able to survive here. Now, she took Lilli to the road side, where they picked a car to a bigger junction, where they picked another car to 37 station, where they picked another car to the office. Salakka remembered the name of the bus stop, the right road to the office (after a short thinking), the right gate to the right house. In the burning sunlight, they made all their way to the office, and though she didn't say it to anybody, Salakka felt a deep happiness; happiness for having learned everything it took to live the every-day life, gotten used to that life, and simply being able to live it so smoothly, so naturally, without a feeling of surviving anymore. She felt happiness for living here.
And it had only just begun. There were eight more months to come.
Hetki
Oli jokin sunnuntai varmaan toukokuun alussa.
Sunnuntait olivat hankalia, erityisesti tuohon aikaan, kun kahdeksan kuukautta painoivat harteilla. Ei olisi halunnut herätä liian aikaisin aamulla täysillä soivaan kirkkoradioon. Ei olisi jaksanut taistella silitysvuoroista talon isojen poikien kanssa - varsinkin kun ei ollut silittämässä mitään bilevaatteita, vaan lasten kirkkovaatteita. Ei olisi huvittanut kuunnella kirkossa saarnoja, joilla yritettiin saada vähävaraiset ihmiset lahjoittamaan rahaa seurakunnan projekteihin - miksei uskonto olisi voinut tyytyä olemaan ihmisille se voimavara, jollaisena Salakka oli oppinut sen nyttemmin näkemään, eikä samaan aikaan myös jokin kaksinaamainen vallankäytön väline...?
Kaikista hankalinta oli kuitenkin saada jostain energiaa katulasten luo lähtemiseen. Harmitti, kun sen piti tuntuakin niin ylivoimaiselta. Tuntui, ettei sunnuntaina pitkän kirkkoaamun jälkeen ollut jäljellä enää yhtään jaksamista jäljellä. Ja jotenkin sunnuntai tuntui aina viikon kuumimmalta päivältä. Kun kahden aikaan ajettiin kaupungin läpi, kuumuus oli niin tukahduttava, ettei itsekään käsittänyt minkä voimalla sitä aina kuitenkin nousi autosta ja ahtautui rähjäiseen huoneeseen kahdeksankymmenen metelöivän lapsen kanssa. Jakoi kyniä ja paperia, selitti yksinkertaisia kirjoitus- ja piirustustehtäviä, yritti saada pienimmät pysymään pois muita häiritsemästä, lohdutti jotakuta joka oli satuttanut itsensä tungoksessa, ja lopuksi vielä hupsutteli niiden muutaman tytön kanssa, jotka aina halusivat tanssia valkoisen sisaren kanssa.
Jotenkin se vain oli sen arvoista. Niin käsittämätöntä tuskaa kuin lähteminen olikin, hän lähti aina mukaan. Jälkeenpäin hän etsi helpottuneena vedenmyyjän (koska jostain syystä he eivät ikinä ottaneet vettä mukaan), lapset olivat innoissaan jos saivat auttaa siinä; ja sitten, kun oli odotettu ikuisuus, että kaikki lähtijät löysivät takaisin autolle, he huiskuttivat lapsille, jotka olivat kokoontuneet rähjäisten hökkelien eteen huutaakseen vielä kerran "obruni, bye bye!".
Paluumatka oli päivän paras osa, etenkin jos sai istua auton avolavalla. Salakka rakasti Accran läpi ajamista aina ja kaikilla tavoilla. Trotrossa, nuoren pastorin hienossa autossa tai tässä seurakunnan rotiskossa. Mutta kaikkein eniten hän rakasti sitä silloin, kun sain istua avolavalla.
Sinä sunnuntaina auto hajosi tienvarteen.
Se ei ollut ensimmäinen kerta. Kerran se oli hajonnut parin kilometrin päässä kotoa, ja odoteltuaan aikansa he olivat kävelleet kotiin pikku hiljaa viilentyvässä illassa. Mutta tänään oltiin liian kaukana, Legonin lähellä, eivätkä he voineet lähteä kävelemään. Olivat he kolme vapaaehtoistyttöä ja uusi saksalainen poika, joka oli ollut mukana vasta kuukauden. Hän ikävöi jo luksuselämäntapaa eikä varmaankaan pitänyt siitä, että auto hajosi tielle; vielä vähemmän siitä ettei kukaan tiennyt kauanko menisi että päästäisiin jatkamaan matkaa, jos siis päästäisiin.
Salakka ei olisi voinut olla onnellisempi. Raskas aamu oli - taas kerran - kääntynyt keventyvään iltaan; kuumuus oli jo hellittämässä, Accra kauneimmillaan. Värit olivat kirkkaita, vaikkei aurinko enää paistanutkaan suoraan pään päältä (Luojan kiitos). He istuivat avolavalla, autot ja trotrot ajoivat ohi. Kofi tutki mikä autossa oli vikana, muut yksinkertaisesti odottivat, niin kuin niin monesti aiemminkin sen kahdeksan kuukauden aikana.
Salakka oli väsynyt niiden kuukausien jäljiltä, hän halusi jo kotiin. Mutta juuri silloin hän ei kaivannut mitään muuta. Siihen hetkeen tien reunassa tuntui kiteytyvän kaikki, mitä hän Ghanassa rakasti. Hän muistaa yhä tienvarren puiden vihreyden, sen kuinka hän lauleskeli Mozartin aarioita ajankuluksi. Heillä ei ollut kiire mihinkään.
"This is how I want to remember Ghana", hän sanoi luksusta ikävöivälle saksalaispojalle. Tämä ei tuntunut ymmärtävän. Salakka hymyili ja oli onnellinen siitä, ettei ollut kuten hän.
He eivät joutuneet kävelemään kotiin, eivät edes hyppäämään trotroon. Ajallaan auto käynnistyi, eikä kukaan varmaan koskaan saanut selville, mikä siinä oli ollut vikana. Ja vaikka oltiin myöhässä, niin kuin aina, päästiin perille.
Niin kuin aina.
Sunnuntait olivat hankalia, erityisesti tuohon aikaan, kun kahdeksan kuukautta painoivat harteilla. Ei olisi halunnut herätä liian aikaisin aamulla täysillä soivaan kirkkoradioon. Ei olisi jaksanut taistella silitysvuoroista talon isojen poikien kanssa - varsinkin kun ei ollut silittämässä mitään bilevaatteita, vaan lasten kirkkovaatteita. Ei olisi huvittanut kuunnella kirkossa saarnoja, joilla yritettiin saada vähävaraiset ihmiset lahjoittamaan rahaa seurakunnan projekteihin - miksei uskonto olisi voinut tyytyä olemaan ihmisille se voimavara, jollaisena Salakka oli oppinut sen nyttemmin näkemään, eikä samaan aikaan myös jokin kaksinaamainen vallankäytön väline...?
Kaikista hankalinta oli kuitenkin saada jostain energiaa katulasten luo lähtemiseen. Harmitti, kun sen piti tuntuakin niin ylivoimaiselta. Tuntui, ettei sunnuntaina pitkän kirkkoaamun jälkeen ollut jäljellä enää yhtään jaksamista jäljellä. Ja jotenkin sunnuntai tuntui aina viikon kuumimmalta päivältä. Kun kahden aikaan ajettiin kaupungin läpi, kuumuus oli niin tukahduttava, ettei itsekään käsittänyt minkä voimalla sitä aina kuitenkin nousi autosta ja ahtautui rähjäiseen huoneeseen kahdeksankymmenen metelöivän lapsen kanssa. Jakoi kyniä ja paperia, selitti yksinkertaisia kirjoitus- ja piirustustehtäviä, yritti saada pienimmät pysymään pois muita häiritsemästä, lohdutti jotakuta joka oli satuttanut itsensä tungoksessa, ja lopuksi vielä hupsutteli niiden muutaman tytön kanssa, jotka aina halusivat tanssia valkoisen sisaren kanssa.
Jotenkin se vain oli sen arvoista. Niin käsittämätöntä tuskaa kuin lähteminen olikin, hän lähti aina mukaan. Jälkeenpäin hän etsi helpottuneena vedenmyyjän (koska jostain syystä he eivät ikinä ottaneet vettä mukaan), lapset olivat innoissaan jos saivat auttaa siinä; ja sitten, kun oli odotettu ikuisuus, että kaikki lähtijät löysivät takaisin autolle, he huiskuttivat lapsille, jotka olivat kokoontuneet rähjäisten hökkelien eteen huutaakseen vielä kerran "obruni, bye bye!".
Paluumatka oli päivän paras osa, etenkin jos sai istua auton avolavalla. Salakka rakasti Accran läpi ajamista aina ja kaikilla tavoilla. Trotrossa, nuoren pastorin hienossa autossa tai tässä seurakunnan rotiskossa. Mutta kaikkein eniten hän rakasti sitä silloin, kun sain istua avolavalla.
Sinä sunnuntaina auto hajosi tienvarteen.
Se ei ollut ensimmäinen kerta. Kerran se oli hajonnut parin kilometrin päässä kotoa, ja odoteltuaan aikansa he olivat kävelleet kotiin pikku hiljaa viilentyvässä illassa. Mutta tänään oltiin liian kaukana, Legonin lähellä, eivätkä he voineet lähteä kävelemään. Olivat he kolme vapaaehtoistyttöä ja uusi saksalainen poika, joka oli ollut mukana vasta kuukauden. Hän ikävöi jo luksuselämäntapaa eikä varmaankaan pitänyt siitä, että auto hajosi tielle; vielä vähemmän siitä ettei kukaan tiennyt kauanko menisi että päästäisiin jatkamaan matkaa, jos siis päästäisiin.
Salakka ei olisi voinut olla onnellisempi. Raskas aamu oli - taas kerran - kääntynyt keventyvään iltaan; kuumuus oli jo hellittämässä, Accra kauneimmillaan. Värit olivat kirkkaita, vaikkei aurinko enää paistanutkaan suoraan pään päältä (Luojan kiitos). He istuivat avolavalla, autot ja trotrot ajoivat ohi. Kofi tutki mikä autossa oli vikana, muut yksinkertaisesti odottivat, niin kuin niin monesti aiemminkin sen kahdeksan kuukauden aikana.
Salakka oli väsynyt niiden kuukausien jäljiltä, hän halusi jo kotiin. Mutta juuri silloin hän ei kaivannut mitään muuta. Siihen hetkeen tien reunassa tuntui kiteytyvän kaikki, mitä hän Ghanassa rakasti. Hän muistaa yhä tienvarren puiden vihreyden, sen kuinka hän lauleskeli Mozartin aarioita ajankuluksi. Heillä ei ollut kiire mihinkään.
"This is how I want to remember Ghana", hän sanoi luksusta ikävöivälle saksalaispojalle. Tämä ei tuntunut ymmärtävän. Salakka hymyili ja oli onnellinen siitä, ettei ollut kuten hän.
He eivät joutuneet kävelemään kotiin, eivät edes hyppäämään trotroon. Ajallaan auto käynnistyi, eikä kukaan varmaan koskaan saanut selville, mikä siinä oli ollut vikana. Ja vaikka oltiin myöhässä, niin kuin aina, päästiin perille.
Niin kuin aina.
Sep 19, 2012
Kohti
Keskellä pihaa kasvoi palmu. Lapset (ja aikuiset) pesivät pyykkinsä käsin suurissa vadeissa. Auntie Yaa teki ruokaa ulkona tulella, ja illansuussa syötiin yhdessä hieman omituista, tahmeaa bankua ja kastiketta, joka sai suun polttelemaan ja vedet valumaan Salakan silmistä samalla, kun 15 poikaa lappoi sitä suuhunsa ongelmitta. Sunnuntaina kirkkohuoneeseen kerääntyi puoli naapurustoa tanssimaan, laulamaan, rukoilemaan ääneen ja kuuntelemaan puoliksi twin, puoliksi englanninkielistä saarnaa, josta Salakka ei tajunnut puoliakaan eikä käsittänyt, miten ihmiset jaksoivat kaksi ja puoli tuntia jumalanpalvelusta tässä kuumuudessa.
Ja kun joku Salakan perheestä tai ystävistä soitti, hän ei osannut kuvailla, sillä kaikki oli erilaista kuin mikään aiemmin, muttei sillä tavalla jolta se kerrottuna meinasi kuulostaa: eksoottisen alkeellisella tavalla. Kaikki oli erilaisuudessaan luontevaa, kotoisaa, normaalia, eikä Salakka halunnut sen kuulostavan vieraalta ja epänormaalilta. Hän yritti vähän kuvailla, ja siinä vaiheessa kun se kävi mahdottomaksi (yleensä varsin pian), hän luovutti ja kertoi sen sijaan töks-töks-lauseilla vain sen, miten asiat olivat: Pesin pyykkiä, käsin. Oli kirkko, tanssin. Auntie Yaa vie minut huomenna ostamaan kangasta kirkkomekkoon. On kuuma. Nyt on ihan pimeää kun on ilta.
Se, että hänen vahingossa syntynyt lempinimensä tarkoitti suomeksi pientä kalaa, oli pojista älyttömän hauskaa. Paitsi lapsista, myös "isoista pojista", eli nuorista miehistä jotka asuivat täällä ja olivat kai aikuiseksi kasvaneita lastenkotilaisia tai jotakin sellaista, kukaan ei selittänyt mitään niin tarkasti. "Hey, Small Fish!" he huutelivat. Pikkukala.
Saksalaistyttöjen saavuttua kaikkeen tottui nopeammin. Koti tuntui enemmän kodilta, kun jakoi huoneen, arjen ja kaiken uuden kahden muun eurooppalaisen kanssa. Aamuisin he herättivät pojat ja yrittivät saada nämä ajoissa trotropysäkille ja kouluun. (Salakalta vei kuukausia tottua siihen, että afrikkalaislapsille oli turha antaa "kymmenen minuuttia" lähtöön tai jotakin sellaista.) Iltaisin he auttoivat poikia läksyissä tai leikkivät näiden kanssa. He imivät itseensä uutta ympäristöä ja elämää, tulivat pikku hiljaa osaksi sitä.
Paljon myöhemmin Salakka teki teorian Eurooppa-Afrikka -siirtymistä, siitä mitä tapahtui, kun vaihtoi mannerta. Kehon ja mielen alkushokki kesti kolme päivää. Oltuaan viikon uudella mantereella oli päällisin puolin tottunut, niin että tajusi, missä oli. Mutta kunnollinen tottuminen vei kolme viikkoa. Se, että pystyi päästämään irti edellisen mantereen rytmistä ja siirtymään uuteen (mikä oli välttämätöntä pystyäkseen elämään arjessa). Ja vasta jossain kokonaisen kuukauden jälkeen alkoi olla sillä tavalla läsnä, että ei enää itse huomannut miettiä asiaa.
Nyt hän oli vielä kaukana teorioista, mutta eli ensimmäistä kertaa todeksi yllä mainittua. Ensimmäisen viikon jälkeen hän huomasi, että kuvitelmat siitä, ettei selviäisi, olivat vain yksin uuteen maailmaan tulemiseen liittyvää pelkoa. Ensimmäisen kuukauden jälkeen hän matkusti trotroilla ja kulki toreilla, ja siitä oli tullut osa arkea. Siihen väliin mahtui työläs vieroittautuminen eurooppalaisesta vauhtiajattelusta, stressin tavoittelusta, saavutus- ja suunnitelmakeskeisyydestä.
Kun Salakka ja tytöt alkoivat saada kiinni lastenkodin elämästä, heistä tuntui ensin, ettei se ollut tarpeeksi. Tarpeeksi... kiireistä? Tavoitteellista? Täyttä? Heidän osaltaan, siis. Hehän olivat tulleet vapaaehtoistyöhön. Eivät pelastamaan maailmaa, mutta tekemään jotain tärkeää. Heille ei riittänyt kävely bussille aamulla ja pari sivua läksyjä illalla.
He ehtivät miettiä vaikka mitä. Lisäprojektien etsimistä. Lastenkotia pyörittävän organisaation muihin projekteihin tutustumista. Mitä vain. Täytyisihän heidän nyt saada aikataulut täyteen hommia, kun kerran tänne asti olivat tulleet.
Asiat löysivät oikeat uomat omalla painollaan, kuten niillä on tapana. Kuukauden päästä, kun neljäs vapaaehtoinen oli saapunut ja heidän huoneensa kerrossängyt täynnä, myös työkuviot selkenivät. Saksalaiset kävisivät päivisin töissä vammaisille tarkoitetussa kodissa, kun taas Salakka ja joukon jatkeeksi saapunut itävaltalainen huolehtisivat pojista - ja järjestäisivät näille ohjelmaa koulun ohessa. Kaikki saivat tehdä sitä mistä pitivät, kaikille riitti tekemistä, ja kuten he siihen mennessä he olivat ehtineet huomata, yhdessä päivässä ei kannattanut, ei oikein edes voinut yrittää tehdä liian montaa asiaa. Eikä siihen enää ollut mitään tarvettakaan.
Kuukauden jälkeen kaikki siis oli kuten pitikin. Mitä ihmeen järkeä olikaan ollut stressata siitä, saiko tarpeeksi aikaan, ennen kuin oli edes viettänyt kuukauden uudessa maassa?
Ja tytöt kiipesivät ylös ja alas trotroista sitä mukaa kun jonkun täytyi nousta kyydistä, pesivät pyykkiä pihalla hiki virraten, kantoivat vettä kylpyhuoneeseensa pihalla olevasta hanasta, söivät käsin bankua, riisiä tai plantainia, lauloivat ja tanssivat ja olivat rukoilematta kirkossa, hinkkasivat iltaisin jaloistaan punaista hiekkaa kylmässä ämpärisuihkussa ja puhuivat pimeässä illassa perheidensä ja ystäviensä kanssa kykenemättä kuvailemaan siitä mitään.
Ja kun joku Salakan perheestä tai ystävistä soitti, hän ei osannut kuvailla, sillä kaikki oli erilaista kuin mikään aiemmin, muttei sillä tavalla jolta se kerrottuna meinasi kuulostaa: eksoottisen alkeellisella tavalla. Kaikki oli erilaisuudessaan luontevaa, kotoisaa, normaalia, eikä Salakka halunnut sen kuulostavan vieraalta ja epänormaalilta. Hän yritti vähän kuvailla, ja siinä vaiheessa kun se kävi mahdottomaksi (yleensä varsin pian), hän luovutti ja kertoi sen sijaan töks-töks-lauseilla vain sen, miten asiat olivat: Pesin pyykkiä, käsin. Oli kirkko, tanssin. Auntie Yaa vie minut huomenna ostamaan kangasta kirkkomekkoon. On kuuma. Nyt on ihan pimeää kun on ilta.
Se, että hänen vahingossa syntynyt lempinimensä tarkoitti suomeksi pientä kalaa, oli pojista älyttömän hauskaa. Paitsi lapsista, myös "isoista pojista", eli nuorista miehistä jotka asuivat täällä ja olivat kai aikuiseksi kasvaneita lastenkotilaisia tai jotakin sellaista, kukaan ei selittänyt mitään niin tarkasti. "Hey, Small Fish!" he huutelivat. Pikkukala.
Saksalaistyttöjen saavuttua kaikkeen tottui nopeammin. Koti tuntui enemmän kodilta, kun jakoi huoneen, arjen ja kaiken uuden kahden muun eurooppalaisen kanssa. Aamuisin he herättivät pojat ja yrittivät saada nämä ajoissa trotropysäkille ja kouluun. (Salakalta vei kuukausia tottua siihen, että afrikkalaislapsille oli turha antaa "kymmenen minuuttia" lähtöön tai jotakin sellaista.) Iltaisin he auttoivat poikia läksyissä tai leikkivät näiden kanssa. He imivät itseensä uutta ympäristöä ja elämää, tulivat pikku hiljaa osaksi sitä.
Paljon myöhemmin Salakka teki teorian Eurooppa-Afrikka -siirtymistä, siitä mitä tapahtui, kun vaihtoi mannerta. Kehon ja mielen alkushokki kesti kolme päivää. Oltuaan viikon uudella mantereella oli päällisin puolin tottunut, niin että tajusi, missä oli. Mutta kunnollinen tottuminen vei kolme viikkoa. Se, että pystyi päästämään irti edellisen mantereen rytmistä ja siirtymään uuteen (mikä oli välttämätöntä pystyäkseen elämään arjessa). Ja vasta jossain kokonaisen kuukauden jälkeen alkoi olla sillä tavalla läsnä, että ei enää itse huomannut miettiä asiaa.
Nyt hän oli vielä kaukana teorioista, mutta eli ensimmäistä kertaa todeksi yllä mainittua. Ensimmäisen viikon jälkeen hän huomasi, että kuvitelmat siitä, ettei selviäisi, olivat vain yksin uuteen maailmaan tulemiseen liittyvää pelkoa. Ensimmäisen kuukauden jälkeen hän matkusti trotroilla ja kulki toreilla, ja siitä oli tullut osa arkea. Siihen väliin mahtui työläs vieroittautuminen eurooppalaisesta vauhtiajattelusta, stressin tavoittelusta, saavutus- ja suunnitelmakeskeisyydestä.
Kun Salakka ja tytöt alkoivat saada kiinni lastenkodin elämästä, heistä tuntui ensin, ettei se ollut tarpeeksi. Tarpeeksi... kiireistä? Tavoitteellista? Täyttä? Heidän osaltaan, siis. Hehän olivat tulleet vapaaehtoistyöhön. Eivät pelastamaan maailmaa, mutta tekemään jotain tärkeää. Heille ei riittänyt kävely bussille aamulla ja pari sivua läksyjä illalla.
He ehtivät miettiä vaikka mitä. Lisäprojektien etsimistä. Lastenkotia pyörittävän organisaation muihin projekteihin tutustumista. Mitä vain. Täytyisihän heidän nyt saada aikataulut täyteen hommia, kun kerran tänne asti olivat tulleet.
Asiat löysivät oikeat uomat omalla painollaan, kuten niillä on tapana. Kuukauden päästä, kun neljäs vapaaehtoinen oli saapunut ja heidän huoneensa kerrossängyt täynnä, myös työkuviot selkenivät. Saksalaiset kävisivät päivisin töissä vammaisille tarkoitetussa kodissa, kun taas Salakka ja joukon jatkeeksi saapunut itävaltalainen huolehtisivat pojista - ja järjestäisivät näille ohjelmaa koulun ohessa. Kaikki saivat tehdä sitä mistä pitivät, kaikille riitti tekemistä, ja kuten he siihen mennessä he olivat ehtineet huomata, yhdessä päivässä ei kannattanut, ei oikein edes voinut yrittää tehdä liian montaa asiaa. Eikä siihen enää ollut mitään tarvettakaan.
Kuukauden jälkeen kaikki siis oli kuten pitikin. Mitä ihmeen järkeä olikaan ollut stressata siitä, saiko tarpeeksi aikaan, ennen kuin oli edes viettänyt kuukauden uudessa maassa?
Ja tytöt kiipesivät ylös ja alas trotroista sitä mukaa kun jonkun täytyi nousta kyydistä, pesivät pyykkiä pihalla hiki virraten, kantoivat vettä kylpyhuoneeseensa pihalla olevasta hanasta, söivät käsin bankua, riisiä tai plantainia, lauloivat ja tanssivat ja olivat rukoilematta kirkossa, hinkkasivat iltaisin jaloistaan punaista hiekkaa kylmässä ämpärisuihkussa ja puhuivat pimeässä illassa perheidensä ja ystäviensä kanssa kykenemättä kuvailemaan siitä mitään.
Sep 17, 2012
A bumpy road home
"Sister Salakka!"
'Salakka' was how some of the locals pronounced part of her full name, so what would be a more convenient way to call her from now on?
"Do you remember my name?" asked the boy. One of the small black boys, who all looked quite similar to her.
Err... No?! How could one answer that question?
"James?" Salakka guessed.
"No! I'm Gideon!"
"Of course. Sorry, I need a bit more time..."
That was true. Salakka had only been in the home since yesterday, and it was less than a week ago that she had come to the country. She didn't have to know all the names yet, though it would have been nice to recognize the faces. But her mind hadn't even gotten used to be surrounded by black people only.
After three days of "orientation" (one or two informational conversations, one twi lesson and one quite nice verbal exercise to exemplify cultural differences) she had been taken to her project, a children's home a bit further from the centre of Accra. They had taken her by car; the man from the organization drove, and the pastor - leader of the children's home - sat next to him. Salakka sat on the backseat, looking out through the windows, simply taking it all in. The small, disorganized-looking shops on the road sides; the street sellers, carrying everything possible on their heads ("Do you like pillows?"); the deep green of the big, beautiful trees and the long grass that surrounded the roads; the old vans now used as minibuses ("trotros") that were part of the unbelievable traffic chaos and the incredible noise. Everything was noisy, and it was so hot all the time that she never stopped sweating.
The road was a red dirt road. Really deep red, really dusty and everything but even. "It's a bumpy road", said the pastor and laughed together with the driver. Salakka also made an insecure little "hmh". It was actually easier to get used to not knowing how to behave than to the heat.
Finally, they had made it to the home, and Salakka had experienced a most pleasant surprise: after two years of work in a suburb school in Finland, she had seen a lot of difficult children, and had been sure the African street kids would be much worse. She had been wrong. This would never have happened in a Finnish school: the children ran to meet her, wanted to carry her bags to her room, to tell their names. She realized something she hadn't been able to imagine in advance: this was really a home.
Welcome home, Salakka.
For now, her mind and heart were too full of everything new to analyze anything. By seven o'clock, it was totally dark, and this was real darkness, complete and thick. A woman came to see her - a bit scary woman, who turned out to be the cook of the home.
The first thing she said was an angry bark: "Close the door! Mosquitoes!"
Salakka hurried to close the door and was happy she had gotten a mosquito net from a pharmacy the day before. Woah. A christian pastor leading the home and now this angry woman - and the mosquitoes. It was good her brain was too busy to start analyzing.
The woman gave her plates and cups to keep in the room. On a chair. There was not much else in the room: two bunk beds (both for two people; more volunteers would arrive in a couple of days) and a writing table.
That evening it demanded a huge amount of courage just to step out and go talk to people. She decided not to be the person who is too afraid to go out of her room, and sat a while out on the yard with some of the boys (in a miraculously warm evening; would she ever get used to this?!). Still, the evening was long and she was alone. She wondered if she could actually go to sleep at eight - and if she ever had, since her childhood.
To anyone planning to visit the equatorial areas: just for the info, only the climate makes you exhausted, not to mention the total change of, well, worlds. So for the first week, it's ok to go to bed early. Even at eight.
The next morning, one of the boys came knocking on her door before five, being sure she was late from waking their up. The boy had no idea of what time it was, and to Salakka it seemed absurd somebody would wake up more than half and hour too early when the waking time was 5:30 anyway. Two hours later, it was interesting that the same boy and his friends were able to be leaving the house late, having been up so long.
Soon, half-an-hours and other time-related stuff wouldn't be such a big deal anymore.
'Salakka' was how some of the locals pronounced part of her full name, so what would be a more convenient way to call her from now on?
"Do you remember my name?" asked the boy. One of the small black boys, who all looked quite similar to her.
Err... No?! How could one answer that question?
"James?" Salakka guessed.
"No! I'm Gideon!"
"Of course. Sorry, I need a bit more time..."
That was true. Salakka had only been in the home since yesterday, and it was less than a week ago that she had come to the country. She didn't have to know all the names yet, though it would have been nice to recognize the faces. But her mind hadn't even gotten used to be surrounded by black people only.
After three days of "orientation" (one or two informational conversations, one twi lesson and one quite nice verbal exercise to exemplify cultural differences) she had been taken to her project, a children's home a bit further from the centre of Accra. They had taken her by car; the man from the organization drove, and the pastor - leader of the children's home - sat next to him. Salakka sat on the backseat, looking out through the windows, simply taking it all in. The small, disorganized-looking shops on the road sides; the street sellers, carrying everything possible on their heads ("Do you like pillows?"); the deep green of the big, beautiful trees and the long grass that surrounded the roads; the old vans now used as minibuses ("trotros") that were part of the unbelievable traffic chaos and the incredible noise. Everything was noisy, and it was so hot all the time that she never stopped sweating.
The road was a red dirt road. Really deep red, really dusty and everything but even. "It's a bumpy road", said the pastor and laughed together with the driver. Salakka also made an insecure little "hmh". It was actually easier to get used to not knowing how to behave than to the heat.
Finally, they had made it to the home, and Salakka had experienced a most pleasant surprise: after two years of work in a suburb school in Finland, she had seen a lot of difficult children, and had been sure the African street kids would be much worse. She had been wrong. This would never have happened in a Finnish school: the children ran to meet her, wanted to carry her bags to her room, to tell their names. She realized something she hadn't been able to imagine in advance: this was really a home.
Welcome home, Salakka.
For now, her mind and heart were too full of everything new to analyze anything. By seven o'clock, it was totally dark, and this was real darkness, complete and thick. A woman came to see her - a bit scary woman, who turned out to be the cook of the home.
The first thing she said was an angry bark: "Close the door! Mosquitoes!"
Salakka hurried to close the door and was happy she had gotten a mosquito net from a pharmacy the day before. Woah. A christian pastor leading the home and now this angry woman - and the mosquitoes. It was good her brain was too busy to start analyzing.
The woman gave her plates and cups to keep in the room. On a chair. There was not much else in the room: two bunk beds (both for two people; more volunteers would arrive in a couple of days) and a writing table.
That evening it demanded a huge amount of courage just to step out and go talk to people. She decided not to be the person who is too afraid to go out of her room, and sat a while out on the yard with some of the boys (in a miraculously warm evening; would she ever get used to this?!). Still, the evening was long and she was alone. She wondered if she could actually go to sleep at eight - and if she ever had, since her childhood.
To anyone planning to visit the equatorial areas: just for the info, only the climate makes you exhausted, not to mention the total change of, well, worlds. So for the first week, it's ok to go to bed early. Even at eight.
The next morning, one of the boys came knocking on her door before five, being sure she was late from waking their up. The boy had no idea of what time it was, and to Salakka it seemed absurd somebody would wake up more than half and hour too early when the waking time was 5:30 anyway. Two hours later, it was interesting that the same boy and his friends were able to be leaving the house late, having been up so long.
Soon, half-an-hours and other time-related stuff wouldn't be such a big deal anymore.
Sep 12, 2012
Alku, alumpi, aluin
Mistä kaikki
alkoi?
Siitä, kun hän
kuuli päässeensä mukaan vapaaehtoisohjelmaan? Aurinkoinen
heinäkuun iltapäivä, hän hengaili kaverien kommuunissa
kesälomatuttavuuden kanssa, kun kännykkä soi. Järjestön tuttu
nainen tervehti ja sanoi: sä lähdet Ghanaan. Hän oli
hämmennyksissään. Mahtavaa, hän hoki puhelimeen, ihanaa, mutta
suljettuaan puhelun hän oli aivan pihalla. Ghanaan? Hän oli hakenut
ykkösvaihtoehtona Ugandaan. Missä Ghana edes oli? Myöhemmin hän
katsoi karttakirjaa ja löysi maan Länsi-Afrikasta, Atlantin
rannalta.
Kenties alku oli siinä,
kun hän sai kuulla EU:n sponsoroimasta ohjelmasta? Toukokuussa
järjestön leirillä, hän oli leiritiimissä valmentamassa niitä
vapaaehtoisia, jotka olivat viettäneet vuoden Suomessa ja
valmistautuivat palaamaan kotiin. Hän oli alkanut epäröidä alkuperäisen suunnitelmansa suhteen, eikä
enää oikein tiennyt mitä ajatella ja lähtisikö todella. Silloin sama nainen, joka sitten heinäkuussa soitti,
kertoi hänelle mahdollisuudesta hakea sponsoroituun ohjelmaan.
Myöhemmin hän täytti lomakkeen ja laittoi joka kohtaan Itä-Afrikan
maita, paitsi kakkoseksi tuntemattoman Ghanan, koska siellä oleva
projekti kuulosti niin kivalta.
Vai alkoiko kaikki
jo silloin kun hän alustavasti ilmoittautui siihen aiempaan
ohjelmaan josta sittemmin sai kuulla huonoa, sinä päivänä joskus
keväällä kun hän yliopistossa oman tiedekuntansa kampuksella
lainasi vahtimestareilta faksia lähettääkseen tietonsa, ja sydän
hakkasi kun hän tajusi mitä oli tehnyt, elämänsä isoimman
päätöksen?
Tai vieläkin aiemmin,
kun hän itki sen yhden iltapäivän kotonaan, kuudentoista neliön
yksiössä, taas jonkin yksinäisen opiskelupäivän jälkeen,
tuntien olevansa niin täysin väärässä paikassa. Hän oli pari
päivää aiemmin tajunnut, mitä halusi: lähteä vapaaehtoiseksi
Afrikkaan eikä vaihtoon Italiaan. Lähteä Afrikkaan nyt eikä
joskus opiskelujen jälkeen, koska emmehän me koskaan voi loppujen
lopuksi tietää, kauanko edes elämme. Ja nyt hänellä ei ollut
aavistustakaan, miten sen toteuttaisi, kaikki
ohjelmat olivat niin kalliita ja hänellä ei ollut tuloja, joista
säästää. Sinä päivänä kaikki oli tuntunut kaatuvan päälle,
koko täällä olemisen turhuus, yliopistolla ihmisten keskellä
pahimmillaan oleva yksinäisyys ja mihinkään kuulumattomuuden
tunne. Hän itki iltapäivän ja päätti lähteä
orkesteriharjoituksiin ihan vain siksi, ettei halunnut itkeä
loppuiltaakin. Sinä päivänä harjoitukset pidettiin eri paikassa
kuin yleensä, yhden tutun koululla. Hänen
kysyessään kaverilta ohjeita paikan löytämiseksi tämä samalla
kertoi hyvästä vitsistä, joka olisi nähtävissä koulun
ilmoitustaululla. Orkesteriharjoitusten tauolla ei huvittanut hengailla muiden kanssa ja kertoa kuulumisia, joten hän lähti harhailemaan käytäville ja
etsimään ilmoitustaulua. Vitsiä hän ei koskaan löytänyt,
mutta löysi sen sijaan lapun, jossa luki: Lähde vapaaehtoistyöhön Afrikkaan.
Tavallaan kaikki
alkoi monta kertaa, ja tavallaan kaikkien tarinoiden alut ovat
saavuttamattomissa, tai jos niitä etsii, jokaista polkua voi
peruuttaa niin pitkään että pääsee omaan syntymäänsä, miksei vieläkin pidemmälle. Mutta siitäkin huolimatta, että
oikeastaan mikään ei ala mistään, ja tarinat alkuineen,
keskikohtineen ja onnellisine loppuineen ovat vain päässämme,
kaikesta siitä huolimatta tällä tarinalla on yksi alku ylitse
muiden, hänen suosikkialkunsa. Kohta, joka pistää esiin aina kun
hän jälkeenpäin kelailee tapahtumia taaksepäin; joka muita
selkeämmin tuntuu siltä pisteeltä, josta kaikki vääjäämättä
johti siihen että, kuluneesti muotoiltuna koska niin se on, hänen
elämänsä muuttui täysin.
Tuo alku oli vajaa
vuotta ennen kuin hän lähti: sinä syksynä, kun hän tajusi että
elämässä oli valtava aukko, tyhjyys jota mikään ei tuntunut
täyttävän – paitsi hetkittäin. Ja koska niitä hetkiä oli, hän
tajusi että oli mahdollista
tuntea elämä täydeksi, miksi ei siis joka hetki? Silloin hän
päätti alkaa etsiä sitä jotain, mikä tekisi elämästä täyttä,
todellista – etsiä, vaikkei edes tiennyt mitä etsi. Se riitti,
sillä kun hän kerran oli avannut oven ja huutanut ”tervetuloa!”,
asioita alkoi tapahtua. Kuten jo todettiin.
Ne
olivat ensimmäiset tahdit, ja alkusoiton rullattua eteenpäin melkein vuoden verran oven
avaamisen aiheuttamalla imulla alkoi paljon
enemmän, itse teos.
Sillä
mitään näistä ehdotetuista aluista ei voi verrata siihen, kun hän
ensimmäisen kerran astui ulos lentokoneesta Afrikassa, Ghanassa ja
kuuma, trooppinen ilma tulvahti kasvoille, päiväntasaajan läpitunkematon pimeys ympäröi hänet ja sai
kertaheitolla tajuamaan, ettei hän ollut nyt pelkästään toisella
mantereella vaan kerta kaikkiaan toisessa maailmassa, toisessa
todellisuudessa. Kaikki alkoi sinä iltana, kun hän seurasi
tuntematonta mustaa miestä bensalta haisevaan taksiin, joka kuskasi
hänet rähjäiseen hostelliin, jossa hän valvoi läpi ensimmäisen
yönsä tietämättä edes, mitä seuraavana päivänä tapahtuisi.
Kaikki alkoi niiden ensimmäisten kahdenkymmenen neljän tunnin
aikana; kun hän istui ensimmäistä kertaa epäuskoisena trotrossa, puri nurkan poikki puolen litran vesipussista, istui sohvalla ja tuijotti toimiston kosteusvairioisia seiniä. Silloin hän siirtyi ”en ikinä selviä” -kuvitelmasta
”ehkä selviän, ainakin tästä hetkestä” -uskoon, siirtyi
ensimmäisen askeleen jatkuvasta juoksemisesta kohti tässä hetkessä
oloa, ensimmäisen millimetrin murto-osan täyseurooppalaisesta
tavastaan olla olemassa kohti jotakin muuta, sopivasti välissä
olevaa tapaa.
Vuosi
sitten hän oli avannut oven, nyt hän astui siitä ulos.
Sep 11, 2012
The First Night
She was laying on the bed, crying.
How did she ever think she would be able to do this?
She had left her home four days ago, attended a camp in Berlin and flown to Africa to volunteer. To save the world? To help? When she wasn't even able to help herself?! When she felt she'd never survive in this scary, unfamiliar country that did not feel at all welcoming, but a totally different world from her own, a world full of dangers that made her feel completely helpless.
She would not be able to do this.
She lay on her bed, trying to get through this night. Sleeping was impossible. She'd been taken to a cheap hostel by a man from the organization, who had, instead of telling her everything, guiding her and making her feel safe, given her food and left, simply saying he'd pick her up in the morning. She didn't even manage to ask for drinking water, so she had the 2 dl she had taken from the aeroplane and that was it.
So, she hadn't eaten. It was incredibly hot and she didn't have drinking water. The hostel had no mosquito nets and she'd been told to use one, so she was wearing trousers and a long-sleeved shirt, which was only making it far too hot to sleep. In addition to all this, she had to share the room with a completely unknown Nigerian woman, who was sleeping on the next bed, so she couldn't cry openly - instead, she lay on the bed, shedding invisible tears, trying to keep quiet.
In the middle of the night, the woman on the next bed started making strange noise. Like whispers. She couldn't understand it at all, and the only guess she could make was that the woman was praying. It made her even more scared, even more shocked and even more unwilling to stay here any more minutes.
A lot later, still remembering that night as vivid as it was at the moment, she'd understand not only that the woman was really praying, but also that it probably meant the other person was ar scared as herself. As lonely, spending the first night in a new country. This realization would come at a time when she would have not only learnt how to live here, but also fallen completely and inevitably in love with this place, the place that would (still later) turn out to be the home of her soul.
Right now, that was far ahead and she had no idea of it (which didn't matter, because she wouldn't have believed if someone had told her this). It seemed like the morning would never come. She started crying again, and the only thing she could think was a given-up thought:
"I want to go back to Finland."
Thanks be to God, Fate, the Universe or whatever you believe in, this wish didn't come true until nine months later.
How did she ever think she would be able to do this?
She had left her home four days ago, attended a camp in Berlin and flown to Africa to volunteer. To save the world? To help? When she wasn't even able to help herself?! When she felt she'd never survive in this scary, unfamiliar country that did not feel at all welcoming, but a totally different world from her own, a world full of dangers that made her feel completely helpless.
She would not be able to do this.
She lay on her bed, trying to get through this night. Sleeping was impossible. She'd been taken to a cheap hostel by a man from the organization, who had, instead of telling her everything, guiding her and making her feel safe, given her food and left, simply saying he'd pick her up in the morning. She didn't even manage to ask for drinking water, so she had the 2 dl she had taken from the aeroplane and that was it.
So, she hadn't eaten. It was incredibly hot and she didn't have drinking water. The hostel had no mosquito nets and she'd been told to use one, so she was wearing trousers and a long-sleeved shirt, which was only making it far too hot to sleep. In addition to all this, she had to share the room with a completely unknown Nigerian woman, who was sleeping on the next bed, so she couldn't cry openly - instead, she lay on the bed, shedding invisible tears, trying to keep quiet.
In the middle of the night, the woman on the next bed started making strange noise. Like whispers. She couldn't understand it at all, and the only guess she could make was that the woman was praying. It made her even more scared, even more shocked and even more unwilling to stay here any more minutes.
A lot later, still remembering that night as vivid as it was at the moment, she'd understand not only that the woman was really praying, but also that it probably meant the other person was ar scared as herself. As lonely, spending the first night in a new country. This realization would come at a time when she would have not only learnt how to live here, but also fallen completely and inevitably in love with this place, the place that would (still later) turn out to be the home of her soul.
Right now, that was far ahead and she had no idea of it (which didn't matter, because she wouldn't have believed if someone had told her this). It seemed like the morning would never come. She started crying again, and the only thing she could think was a given-up thought:
"I want to go back to Finland."
Thanks be to God, Fate, the Universe or whatever you believe in, this wish didn't come true until nine months later.
Subscribe to:
Posts (Atom)