Alku, alumpi, aluin

Mistä kaikki alkoi?

Siitä, kun hän kuuli päässeensä mukaan vapaaehtoisohjelmaan? Aurinkoinen heinäkuun iltapäivä, hän hengaili kaverien kommuunissa kesälomatuttavuuden kanssa, kun kännykkä soi. Järjestön tuttu nainen tervehti ja sanoi: sä lähdet Ghanaan. Hän oli hämmennyksissään. Mahtavaa, hän hoki puhelimeen, ihanaa, mutta suljettuaan puhelun hän oli aivan pihalla. Ghanaan? Hän oli hakenut ykkösvaihtoehtona Ugandaan. Missä Ghana edes oli? Myöhemmin hän katsoi karttakirjaa ja löysi maan Länsi-Afrikasta, Atlantin rannalta.

Kenties alku oli siinä, kun hän sai kuulla EU:n sponsoroimasta ohjelmasta? Toukokuussa järjestön leirillä, hän oli leiritiimissä valmentamassa niitä vapaaehtoisia, jotka olivat viettäneet vuoden Suomessa ja valmistautuivat palaamaan kotiin. Hän oli alkanut epäröidä alkuperäisen suunnitelmansa suhteen, eikä enää oikein tiennyt mitä ajatella ja lähtisikö todella. Silloin sama nainen, joka sitten heinäkuussa soitti, kertoi hänelle mahdollisuudesta hakea sponsoroituun ohjelmaan. Myöhemmin hän täytti lomakkeen ja laittoi joka kohtaan Itä-Afrikan maita, paitsi kakkoseksi tuntemattoman Ghanan, koska siellä oleva projekti kuulosti niin kivalta.

Vai alkoiko kaikki jo silloin kun hän alustavasti ilmoittautui siihen aiempaan ohjelmaan josta sittemmin sai kuulla huonoa, sinä päivänä joskus keväällä kun hän yliopistossa oman tiedekuntansa kampuksella lainasi vahtimestareilta faksia lähettääkseen tietonsa, ja sydän hakkasi kun hän tajusi mitä oli tehnyt, elämänsä isoimman päätöksen?

Tai vieläkin aiemmin, kun hän itki sen yhden iltapäivän kotonaan, kuudentoista neliön yksiössä, taas jonkin yksinäisen opiskelupäivän jälkeen, tuntien olevansa niin täysin väärässä paikassa. Hän oli pari päivää aiemmin tajunnut, mitä halusi: lähteä vapaaehtoiseksi Afrikkaan eikä vaihtoon Italiaan. Lähteä Afrikkaan nyt eikä joskus opiskelujen jälkeen, koska emmehän me koskaan voi loppujen lopuksi tietää, kauanko edes elämme. Ja nyt hänellä ei ollut aavistustakaan, miten sen toteuttaisi, kaikki ohjelmat olivat niin kalliita ja hänellä ei ollut tuloja, joista säästää. Sinä päivänä kaikki oli tuntunut kaatuvan päälle, koko täällä olemisen turhuus, yliopistolla ihmisten keskellä pahimmillaan oleva yksinäisyys ja mihinkään kuulumattomuuden tunne. Hän itki iltapäivän ja päätti lähteä orkesteriharjoituksiin ihan vain siksi, ettei halunnut itkeä loppuiltaakin. Sinä päivänä harjoitukset pidettiin eri paikassa kuin yleensä, yhden tutun koululla. Hänen kysyessään kaverilta ohjeita paikan löytämiseksi tämä samalla kertoi hyvästä vitsistä, joka olisi nähtävissä koulun ilmoitustaululla. Orkesteriharjoitusten tauolla ei huvittanut hengailla muiden kanssa ja kertoa kuulumisia, joten hän lähti harhailemaan käytäville ja etsimään ilmoitustaulua. Vitsiä hän ei koskaan löytänyt, mutta löysi sen sijaan lapun, jossa  luki: Lähde vapaaehtoistyöhön Afrikkaan.

Tavallaan kaikki alkoi monta kertaa, ja tavallaan kaikkien tarinoiden alut ovat saavuttamattomissa, tai jos niitä etsii, jokaista polkua voi peruuttaa niin pitkään että pääsee omaan syntymäänsä, miksei vieläkin pidemmälle. Mutta siitäkin huolimatta, että oikeastaan mikään ei ala mistään, ja tarinat alkuineen, keskikohtineen ja onnellisine loppuineen ovat vain päässämme, kaikesta siitä huolimatta tällä tarinalla on yksi alku ylitse muiden, hänen suosikkialkunsa. Kohta, joka pistää esiin aina kun hän jälkeenpäin kelailee tapahtumia taaksepäin; joka muita selkeämmin tuntuu siltä pisteeltä, josta kaikki vääjäämättä johti siihen että, kuluneesti muotoiltuna koska niin se on, hänen elämänsä muuttui täysin.

Tuo alku oli vajaa vuotta ennen kuin hän lähti: sinä syksynä, kun hän tajusi että elämässä oli valtava aukko, tyhjyys jota mikään ei tuntunut täyttävän – paitsi hetkittäin. Ja koska niitä hetkiä oli, hän tajusi että oli mahdollista tuntea elämä täydeksi, miksi ei siis joka hetki? Silloin hän päätti alkaa etsiä sitä jotain, mikä tekisi elämästä täyttä, todellista – etsiä, vaikkei edes tiennyt mitä etsi. Se riitti, sillä kun hän kerran oli avannut oven ja huutanut ”tervetuloa!”, asioita alkoi tapahtua. Kuten jo todettiin.

Ne olivat ensimmäiset tahdit, ja alkusoiton rullattua eteenpäin melkein vuoden verran oven avaamisen aiheuttamalla imulla alkoi paljon enemmän, itse teos.

Sillä mitään näistä ehdotetuista aluista ei voi verrata siihen, kun hän ensimmäisen kerran astui ulos lentokoneesta Afrikassa, Ghanassa ja kuuma, trooppinen ilma tulvahti kasvoille, päiväntasaajan läpitunkematon pimeys ympäröi hänet ja sai kertaheitolla tajuamaan, ettei hän ollut nyt pelkästään toisella mantereella vaan kerta kaikkiaan toisessa maailmassa, toisessa todellisuudessa. Kaikki alkoi sinä iltana, kun hän seurasi tuntematonta mustaa miestä bensalta haisevaan taksiin, joka kuskasi hänet rähjäiseen hostelliin, jossa hän valvoi läpi ensimmäisen yönsä tietämättä edes, mitä seuraavana päivänä tapahtuisi. Kaikki alkoi niiden ensimmäisten kahdenkymmenen neljän tunnin aikana; kun hän istui ensimmäistä kertaa epäuskoisena trotrossa, puri nurkan poikki puolen litran vesipussista, istui sohvalla ja tuijotti toimiston kosteusvairioisia seiniä. Silloin hän siirtyi ”en ikinä selviä” -kuvitelmasta ”ehkä selviän, ainakin tästä hetkestä” -uskoon, siirtyi ensimmäisen askeleen jatkuvasta juoksemisesta kohti tässä hetkessä oloa, ensimmäisen millimetrin murto-osan täyseurooppalaisesta tavastaan olla olemassa kohti jotakin muuta, sopivasti välissä olevaa tapaa.

Vuosi sitten hän oli avannut oven, nyt hän astui siitä ulos.