Keskellä pihaa kasvoi palmu. Lapset (ja aikuiset) pesivät pyykkinsä käsin suurissa vadeissa. Auntie Yaa teki ruokaa ulkona tulella, ja illansuussa syötiin yhdessä hieman omituista, tahmeaa bankua ja kastiketta, joka sai suun polttelemaan ja vedet valumaan Salakan silmistä samalla, kun 15 poikaa lappoi sitä suuhunsa ongelmitta. Sunnuntaina kirkkohuoneeseen kerääntyi puoli naapurustoa tanssimaan, laulamaan, rukoilemaan ääneen ja kuuntelemaan puoliksi twin, puoliksi englanninkielistä saarnaa, josta Salakka ei tajunnut puoliakaan eikä käsittänyt, miten ihmiset jaksoivat kaksi ja puoli tuntia jumalanpalvelusta tässä kuumuudessa.
Ja kun joku Salakan perheestä tai ystävistä soitti, hän ei osannut kuvailla, sillä kaikki oli erilaista kuin mikään aiemmin, muttei sillä tavalla jolta se kerrottuna meinasi kuulostaa: eksoottisen alkeellisella tavalla. Kaikki oli erilaisuudessaan luontevaa, kotoisaa, normaalia, eikä Salakka halunnut sen kuulostavan vieraalta ja epänormaalilta. Hän yritti vähän kuvailla, ja siinä vaiheessa kun se kävi mahdottomaksi (yleensä varsin pian), hän luovutti ja kertoi sen sijaan töks-töks-lauseilla vain sen, miten asiat olivat: Pesin pyykkiä, käsin. Oli kirkko, tanssin. Auntie Yaa vie minut huomenna ostamaan kangasta kirkkomekkoon. On kuuma. Nyt on ihan pimeää kun on ilta.
Se, että hänen vahingossa syntynyt lempinimensä tarkoitti suomeksi pientä kalaa, oli pojista älyttömän hauskaa. Paitsi lapsista, myös "isoista pojista", eli nuorista miehistä jotka asuivat täällä ja olivat kai aikuiseksi kasvaneita lastenkotilaisia tai jotakin sellaista, kukaan ei selittänyt mitään niin tarkasti. "Hey, Small Fish!" he huutelivat. Pikkukala.
Saksalaistyttöjen saavuttua kaikkeen tottui nopeammin. Koti tuntui enemmän kodilta, kun jakoi huoneen, arjen ja kaiken uuden kahden muun eurooppalaisen kanssa. Aamuisin he herättivät pojat ja yrittivät saada nämä ajoissa trotropysäkille ja kouluun. (Salakalta vei kuukausia tottua siihen, että afrikkalaislapsille oli turha antaa "kymmenen minuuttia" lähtöön tai jotakin sellaista.) Iltaisin he auttoivat poikia läksyissä tai leikkivät näiden kanssa. He imivät itseensä uutta ympäristöä ja elämää, tulivat pikku hiljaa osaksi sitä.
Paljon myöhemmin Salakka teki teorian Eurooppa-Afrikka -siirtymistä, siitä mitä tapahtui, kun vaihtoi mannerta. Kehon ja mielen alkushokki kesti kolme päivää. Oltuaan viikon uudella mantereella oli päällisin puolin tottunut, niin että tajusi, missä oli. Mutta kunnollinen tottuminen vei kolme viikkoa. Se, että pystyi päästämään irti edellisen mantereen rytmistä ja siirtymään uuteen (mikä oli välttämätöntä pystyäkseen elämään arjessa). Ja vasta jossain kokonaisen kuukauden jälkeen alkoi olla sillä tavalla läsnä, että ei enää itse huomannut miettiä asiaa.
Nyt hän oli vielä kaukana teorioista, mutta eli ensimmäistä kertaa todeksi yllä mainittua. Ensimmäisen viikon jälkeen hän huomasi, että kuvitelmat siitä, ettei selviäisi, olivat vain yksin uuteen maailmaan tulemiseen liittyvää pelkoa. Ensimmäisen kuukauden jälkeen hän matkusti trotroilla ja kulki toreilla, ja siitä oli tullut osa arkea. Siihen väliin mahtui työläs vieroittautuminen eurooppalaisesta vauhtiajattelusta, stressin tavoittelusta, saavutus- ja suunnitelmakeskeisyydestä.
Kun Salakka ja tytöt alkoivat saada kiinni lastenkodin elämästä, heistä tuntui ensin, ettei se ollut tarpeeksi. Tarpeeksi... kiireistä? Tavoitteellista? Täyttä? Heidän osaltaan, siis. Hehän olivat tulleet vapaaehtoistyöhön. Eivät pelastamaan maailmaa, mutta tekemään jotain tärkeää. Heille ei riittänyt kävely bussille aamulla ja pari sivua läksyjä illalla.
He ehtivät miettiä vaikka mitä. Lisäprojektien etsimistä. Lastenkotia pyörittävän organisaation muihin projekteihin tutustumista. Mitä vain. Täytyisihän heidän nyt saada aikataulut täyteen hommia, kun kerran tänne asti olivat tulleet.
Asiat löysivät oikeat uomat omalla painollaan, kuten niillä on tapana. Kuukauden päästä, kun neljäs vapaaehtoinen oli saapunut ja heidän huoneensa kerrossängyt täynnä, myös työkuviot selkenivät. Saksalaiset kävisivät päivisin töissä vammaisille tarkoitetussa kodissa, kun taas Salakka ja joukon jatkeeksi saapunut itävaltalainen huolehtisivat pojista - ja järjestäisivät näille ohjelmaa koulun ohessa. Kaikki saivat tehdä sitä mistä pitivät, kaikille riitti tekemistä, ja kuten he siihen mennessä he olivat ehtineet huomata, yhdessä päivässä ei kannattanut, ei oikein edes voinut yrittää tehdä liian montaa asiaa. Eikä siihen enää ollut mitään tarvettakaan.
Kuukauden jälkeen kaikki siis oli kuten pitikin. Mitä ihmeen järkeä olikaan ollut stressata siitä, saiko tarpeeksi aikaan, ennen kuin oli edes viettänyt kuukauden uudessa maassa?
Ja tytöt kiipesivät ylös ja alas trotroista sitä mukaa kun jonkun täytyi nousta kyydistä, pesivät pyykkiä pihalla hiki virraten, kantoivat vettä kylpyhuoneeseensa pihalla olevasta hanasta, söivät käsin bankua, riisiä tai plantainia, lauloivat ja tanssivat ja olivat rukoilematta kirkossa, hinkkasivat iltaisin jaloistaan punaista hiekkaa kylmässä ämpärisuihkussa ja puhuivat pimeässä illassa perheidensä ja ystäviensä kanssa kykenemättä kuvailemaan siitä mitään.
No comments:
Post a Comment