Joulu

Toisiinsa kietoutuneet tottumisen kuukaudet johtivat jouluun.

Tutuiksi eivät tulleet vain yksittäiset, rajattavissa olevat asiat ja ilmiöt, vaan myös maailma joka käsitti täysin aiemmasta poikkeavat värit (kirkkaat ja selkeät), äänet (koskaan ei ollut hiljaista), hajut (älä valita mistään ennen kuin olet käynyt torilla Afrikassa) ja maut (Länsi-Afrikka on oma maailmansa). Koko aistittavan maailman ihana sekamelska.

Ne kuukaudet olivat ihania, iloisia, huimaavia, hauskoja, mutta myös rankkoja, omille jaloilleen pakottavia, uuvuttavia ja yllättäviä.

Joulu oli vain vaikea.

Katsokaas, Salakka oli aina rakastanut joulua. Joulu oli perheen ja lähimmäisten aikaa, hiljentymisen ja rakastamisen ja arvostamisen aikaa, perinteiden ja yhdessäolon aikaa. Ja Salakka oli kuitenkin vasta 22-vuotias. Ei ollut niin helppo päästää irti siitä kaikesta ja ottaa joulun sanoma jotenkin universaalina asiana, vaikka olikin alkanut saada henkisistä asioista jotain irti noin ylipäätään.

Joulunalusaikaan liittyi kyllä paljon antoisaa ja hauskaa. C oli myös jouluihmisiä, joten hän ja Salakka organisoivat monta juttua: kynttilöitä ja jouluvalot huoneeseen (toisesta Accran kahdesta eurooppalaisesta supermarketista törkeän kalliilla), joululahjavaihdon vapaaehtoisten välillä (kaikille arvottiin, kenelle ostaa lahjan - niin monta kertaa uudestaan, ettei kukaan saanut itseään), ja mikä (Salakan ja C:n mielestä) parasta: JOULUKALENTERILAATIKON, johon jokainen laittoi vuorollaan jotain sille, joka oli seuraavana sen avausvuorossa.

Paha vain, että Lilli ja M eivät olleet yhtään niin innoissaan joulusta. Heitä näytti lähinnä ärsyttävän Salakan ja C:n puuhastelu ja joululaulujen laulaminen, kuten tietysti myös kirkossa kasvava jouluriemu. Harmi, jonka kaikki vapaaehtoiset jakoivat, oli kotona alkanut taloudellinen painostus. Yhtäkkiä heidän oletettiin järjestävän koko lastenkodille "aarteenetsintä", jossa jokaisen piti saada jotain. Kyseessä ei ollut halpa tikki, ja vaikka se päätettiin toteuttaa yhteistyönä, projekti ei tuntunut kovinkaan vapaaehtoistyöltä.

Ghanalainen joulu, yksi meluisa juhla muiden joukossa, ei tuntunut joululta. Koko joulukuu oli Accran ennestään uskomattomassa ruuhkassa aivan oma lukunsa. Ilmapallot ja joululaulujen reggae- ja popversiot vielä menivät. Jouluaattona kaupungilla käynti (niitä typeriä aarteita varten) ja taksissa istuminen käsittämättömässä ruuhkassa saivat aikaan vain olon, ettei nyt ollut joulu, vaan jokin aivan tavallinen päivä.

Aattona syötiin eurooppalaista ruokaa, organisoitiin kaikkia ärsyttänyt aarrejahti ja kirkkoiltiin. Salakka oli yksinkertaisesti toivonut liikaa eikä voinut kuin pettyä. Suurimmaksi osaksi hän vain ikävöi kotiin; aattoiltana vapaaehtoisporukalla istuessa hän ei pystynyt edes laulamaan kotimaista laulua itkemättä, ja paras hetki oli puhelu kotiin, jonka aikana hän nauroi isänsä ja setänsä Singstar-vedon kuvaukselle ja jonka jälkeen tyhjyys oli entistä suurempi.

Ja joulun jälkeen seurasi toisenlainen sumu, jossa värit ja äänet ja jopa yksittäiset hetket tekivät tilaa voimattomalle syvyydelle, josta joutui omin käsin raahautumaan ulos, koska oli pakko. Mutta siitä olisi liian uuvuttavaa edes yrittää kertoa muuten kuin erikseen, omana lukunaan.