Hiiriä ja ihmisiä

Salakan ja Lillin riiteleminen alkoi joulun aikaan ja liittyi jotenkin siihen, että joukkoon oli liittynyt uusi italialainen vapaaehtoinen, joka muutti porukan koostumusta, ja varmasti myös siihen, että oli asuttu kolme kuukautta samassa huoneessa ja tunnelma alkoi käydä tiiviiksi. Johtui mistä johtui, sillä hetkellä se tuntui liian rankalta, kerta kaikkiaan liialta. Oli muutenkin niin paljon uuvuttavaa. Sellaista, mistä alkoi vasta tajuta, miten vähän sitä ymmärsi ja miten vähän sille voi tehdä. Sellaista mikä sai ikävöimään Suomea, ja vaikkei Salakka olisi missään vaiheessa jättänyt hommaa kesken, tuolloin hän olisi halunnut Suomeen vain hetkeksi, lomalle. Vetämään henkeä.

Se ei tietenkään käynyt päinsä. Sen sijaan hän riiteli Lillin kanssa, itki, tunsi olevansa yksin ja aivan avuton. Kaikkein pahinta se oli tammikuussa, tietysti. Aivan riippumatta siitä, missä Salakka oli ja millaisessa elämäntilanteessa, tammikuu oli aina vuoden vaikein kuukausi. Nyt se oli erityisen vaikea, vaikkei ollut edes pimeyttä ja loskaa. Kaiken lisäksi C, saksalaistytöistä se jonka kanssa hän pystyi edelleen jakamaan asioita, myös ongelmia, lähti kuukaudeksi reissaamaan. Salakka oli kauhuissaan. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, miten selviäisi.

Hän selvisi hyvin. Eiväthän neljä eurooppalaista vapaaehtoista olleet ainoat ihmiset hänen ympärillään. Hän teki sen, mikä oli luontevinta: katsoi ympärilleen ja lähti liikkeelle.

Hän alkoi tutustua naapurin Akosuaan, joka oikeastaan aluksi pyysi häntä auttamaan opiskelemisessa. Akosua oli 18-vuotias, mutta joutunut aikoinaan jättämään yläasteen kesken, koska aika meni torilla töissä äitiä auttamassa. Akosua kuitenkin toivoi voivansa vielä jatkaa koulua ja nähtyään Salakan kertaamassa yläasteen asioita pojan kanssa, joka oli vasta tullut Kotiin ja jolla ei vielä ollut koulupaikkaa täällä, hän tuli kysymään Salakalta, voisivatko hekin joskus opiskella yhdessä.

Salakka suostui heti, jo sen vuoksi, että oli kaivannut uusia ihmisiä elämäänsä ja tekemistä iltaisin. Muutamana iltana hän ja Akosua tekivät vähän jotain tehtäviä. Sitten he alkoivat lähinnä vain jutella ja aika pian opiskelu unohtui. Heistä tuli ystäviä.

Loppujen lopuksi Salakka ei jäänyt ilman eurooppalaisiakaan kontakteja. Järjestönsä leirillä hän tapasi tytön, joka myös asui Accrassa ja jonka luona Salakka kävi muutaman kerran, mikä oli samalla lailla piristävää kuin kesällä viileässä järvivedessä uiminen: tuntui kuin olisi herännyt henkiin, saanut oman tilansa takaisin. Muisti, miltä tuntui olla elossa.

Ja sitten oli tietysti Milla.