Kohtaaminen

Sillä hetkellä, kun Salakka näki lentokentän takahuoneessa nuhjuisella sohvalla istuvat Äidin ja Siskon, kaksi siihen asti täysin irrallista maailmaa yhtäkkiä kohtasi ja sulautui toisiinsa (joskin melkoisella järinällä).

Sitä ennen oli kaksi eri todellisuutta, joista kumpikin väkisinkin näytti toisen suunnasta katsottuna mielikuvitukselta, joiden välillä ilmeisesti oli ollut jokin hetkellinen madonreikä josta Salakka oli päässyt läpi, mutta jotka eivät mitenkään voineet olla osa samaa fyysistä maailmaa.

Nyt ne yhtäkkiä olivat. Se oli outoa ja suunnattoman helpottavaa.

Sitä ennen oli ollut monta hetkeä hikisellä lentokentällä sukulaisia odottaen, ennen kuin he olivat huolissaan soittaneet, viisumia ei voinutkaan noin vain ostaa kentältä niin kuin matkatoimistosta oli väitetty, Salakan täytyi puhua itsensä turvamiesten ohi takahuoneeseen, jossa huolestuneet perheenjäsenet istuivat.

Ensimmäinen ajatus oli, että heidän täytyi olla sairaita, noin kalpeita kun olivat. Salakka ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä. Hän oli varma, että tilanne selviäisi puhumalla, ja hän oli oikeassa. Viisumin hankkimiseen piti kuulemma olla kutsu, joten Salakka sanoi "Minä kutsun!" ja se riitti, ei tarvinnut edes lahjoa ketään. Viisumi tietysti maksoi puolet enemmän kuin etukäteen hankittu, mutta se saatiin, molemmille, mikä oli pääasia.

Heidän kävellessään ulos kentältä Äiti ja Sisko sanoivat ensimmäiseksi: "Sä olit niin rauhallinen." Salakkaa hymyilytti sisäisesti. Täälläolo sen oli tehnyt, ja jos ei olisi, elämä olisi varsin äkkiä käynyt sietämättömäksi.

Viikon aikana hän näytti perheenpuolikkaalle sen minkä ehti. Se ei ollut paljon, mutta Äiti ja Sisko olivat innoissaan. Täydessä trotrossa Äiti sanoi: "Isä ei ikinä jaksaisi tätä." (Salakka oli silloin samaa mieltä, mutta myöhemmin hän alkoi arvella, että Isästä voisi löytyä yllättäviäkin puolia.) Vaikka ehdittiin vain Accran lähimmälle rannalle, joka oli roskainen ja turistinen, valtameri vakuutti (no, se on valtameri). Torien kaaokseen vierailijat eivät ehtineet näin äkkiä tottua, mutta Aburin puutarhan tunnelma tehosi heihinkin. Paras konkreettinen asia oli silti vain saada näyttää tämä arki, tämä elämä, päivittäiset paikat, ja se kai noille kahdellekin eniten painoi.

Salakka valitti vierailun lyhyydestä, eivätkä Äiti ja Sisko ehtineet saada juuri väriä valjuihin ihoihinsa, mutta loppujen lopuksi yksikin päivä olisi riittänyt sen asian kannalta, joka oli Salakalle suurin ja merkittävin, suorastaan valtava. Se, että kaksi maailmaa saattoi kohdata ja yhdistyä. Oli suorastaan ihmeellistä, miten kahden läheisen saapuminen keskeltä Euroopan talvea sai sen aikaan, ja riitti.

Ja oli siinä sekin, että sai hetken keskellä raskasta vaihetta olla oman perheen kanssa. Vaikka he olivatkin tällä kertaa Salakan hoivissa eikä toisinpäin. Salakka oli aina ollut suht itsenäistä tyyppiä, mutta äideissä nyt on vain joku taika; kun on yksin vieraalla mantereella, ja sitten oma äiti saapuu käymään juuri hankalimpien aikojen päätteeksi, ei iällä ja sellaisella ole kauheasti merkitystä; ja sehän on hyvä, sillä se oli voimauttavaa. Ja pikkusiskon piristävä mukanaolo tehosti vaikutusta merkittävästi.

Viikon päästä selviteltiin taas viisumiasioita puhumalla ("sen olisi pitänyt olla kahdeksan eikä seitsemän päivää", no, ei se sitten taaskaan haitannut) ja sanottiin näkemiin. Neljä kuukautta jäljellä.